Maaria Karoliina Barcelona

Hola hola!
Viime viikon keskiviikkona ostin Eurolines-bussiliput Barcelonaan ja torstai-aamupäivällä varasin hostellit. Bussi Barcelonan suuntaan lähti torstaina klo 12:30. Nousiko Laura B:n verenpaine? Mun kolme amerikkalaista tuttua (joista yksi on jo aika hyvä kaveri) ja yksi kanadalainen typy olivat jo aikaisemmin päättäneet mennä Barcelonaan ja minä hyppäsin kelkkaan viime metreillä. "Tule Maaria, olisi kiva jos tulisit!" tehosi yllättävän hyvin. No minähän menin. Laukkuun ängin ne harvat vaatteet jotka eivät lojuneet pyykkipussin pohjalla ja kiinnitin rahavyön mekon alle (Tiedän Tuomas, very uncool). Tulostin kartat ja hostellien varausvahvistukset kiireellä ennen kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle bussipysäkille menoa. Noh, kävi kuten aina. Aikaa oli vaikka muille jakaa, höpöttelin Sam-koalasta ja myrkyllisista käärmeistä australialaispariskunnan kanssa. Ihmeellisinta on, että aussit aina katsovat minua kuin päistähullua udellessani,että täytettiinkö Sam-polo oikeasti. Siis mitä? Sitten alan selittää valokuvasta, jossa palomies antaa loukkaantuneelle Samille vettä. Sam löysi rakkauden myöhemmin eläinhoitolasta, mutta menehtyi. Kenties kannattaa keksiä muita small talk-aiheita.



Sagrada Família

Barcelona on muuten hurmaava kaupunki. Moni on minulle sitä vuolaasti kehunut ja Vicky Christina Barcelona-leffa antoi viimeisen sysäyksen. Sinne on päästävä. Monet tahot ovat myös varoittaneet samaan hengenvetoon taskuvarkauksista. Eivät tainneet liioitella. Perjantai-illalla kun olin palaamassa hostellille epäilyttävän oloinen nainen lyöttäytyi seuraan. "Let's go to the disco!" taisi olla repliikki. Ote laukusta tiukkeni ja kiinnitin tapani mukaan katseeni eteenpäin ja harpoin tarmokkaasti rullaportaiden luo. Sitten eräs nuorimies lyöttäytyy seuraan ja nappaa kiinni minun rusetistani ja alkaa repiä sitä. Minun pariisilaiseen tikattuun rusettiin ei kukaan jäbä koske! Aloin sitten repiä hänen tahmakäsiään pois (tiukka ote muuten) kun huomasin, että laukkuni oli auki. Hui, vilkaisin taakseni ja eräs poika näpräili mukamas viattomasti kännykkäänsä. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mitään ei viety. Matkakumppanini Kaitlin ei ollut yhtä onnekas. Hänen laukkunsa vietiin ravintolasta ja sen mukana luottokortti, passi (?) ja kännykkä. Ihanaa.



Annan ehkä itsestäni vähän hurlumihei-kuvan mutta todellisuudessa olen tarkka tavaroideni kanssa ulkomailla. Laukku on aina olan yli-mallia ja ote siitä on (varsinkin metrossa, rautatieasemalla yms.) kuristava. Barcelonassa vaatteiden alla oleva rahavyö oli kovassa käytössä (majapaikkojen lukittavat kaapit vaikuttivat olevan hataraa tekoa). Jaa mitä siellä on? Toinen luottokortti, toinen henkilöllisyystodistus, korttien kuoletukseen tarvittavat tiedot ja vähän käteistä. Itse koen, että kaksi luottokorttia/pankkikorttia ja passi + eurooppalainen henkilöllisyystodistus ovat käteviä matkaseuralaisia. Jos toinen katoaa, ei ole lirissä. Varsinkin paljon yksin reissaavana täytyy olla Plan B käytössä. (Nyt täytyy toivoa, että taskuvarkaat ja rikollisliigat eivät lue Mörrin blogia. Riski on suuri.) Mutta juu, melkein kävi ikävästi. Myös ilmaisen Gaudí-kävelykierroksen opas varoitti moneen otteeseen metroasemilla väijyvistä taskuvarkaista. Hän jopa näytti meille neljä hänelle tuttua taskuvarasta (lienee sanomatta selvää, että porukka ei liiemmin välittänyt sormella osoittelusta). Opin myös, että metron ensimmäistä ja viimeistä vaunua kannattaa välttää, sillä taskuvarkaat suosivat niitä. Ihmiset rynnivät kiireellä sinne, joten ne ovat usein täynnä. Taskuvarkaat toimivat nopeasti ja nousevat usein metrosta ennen kuin se lähtee liikkeelle.That said, metroasemilla oli ihan tajuton määrä vartijoita ja metroasemat olivat muutenkin huomionarvoisen siistejä paikkoja. Joten pelätä ei varsinaisesti tarvinnut. Välillä tosin vilkuilin suihkepullojen varalta, ettei naamani saa kakkakuorrutetta. Kaverini Laura P:n naamalle siis ruiskutettin uloste/virtsa-nestettä ja kaikki kamat pöllitiin hänen saapuessa kaupunkiin. Tervetuloa Barcelonaan!

Bongasin myös muuta kuin taskuvarkaita. Gaudí-kierroksen jälkeen innostuin herrasta oikein kunnolla ja kävin ihastelemassa hänen luomuksiansa. Tämä kuulostaa varmasti aivan naurettavalta, mutta kun tutustuin hänen rakennuksiinsa, meinasi kyynel tulla silmäkulmaan. Ihoa pisteli. Niskaa särki kun tujottelin kattojen yksityiskohtia tuntikaupalla. Kuljin suu auki ihmetellen kaikkea sitä kauneutta. Casa Batlló on yksi Barcelonan kuuluisimmista rakennuksista, enkä ihmettele. Jännittävintä siinä on se, että rakennuksessa asuu yksityisiä asukkaita. Samaa koskea monia Gaudín rakennuksia, mikäköhän mahtaa olla asuntojen käypä hinta? Gaudí ei ainoastaan luonut erityislaatuista, outoa ja silmiähivelevää arkkitehtuuria. Se oli myös käytännöllistä ja uraauurtaavaa. Hän kiinnitti varsinkin huomiota valoon ja symboliikkaan. Palau Güell ei ole yhtä kuuluisa kuin monet muut Gaudín rakennuksista. Sen ulkomuoto on vaatimaton (noh Gaudín rakennukseksi) mutta sisäpuolelta se on kaikkea muuta. Se on synkkä ja puu on näkyvässä asemassa rakennuksen sisällä. Suusta pääsi "vau" aika usein. Sagrada Família on kaunein näkemäni kirkko. Sen voin sanoa ilman epäilyksen häivää. Gaudí tajusi itsekin, että hän ei saisi luomustaan valmiiksi elinaikanaan, joten hän jätti tulevia arkkitehteja varten yksityiskohtaiset suunnitelmat ja mallit. Ne tietysti tuhottiin suurilta osin sisällissodan aikana. Kirkko valmistunee noin kolmenkymmenen vuoden päästä. Siinä on ihan kiva määrä yksityiskohtia! Ainoa miinus Gaudí-rakennuksissä on hinta. Matkalainen köyhtyy ihan mukavasti. Mutta oli se sen arvoista. Parc Güell pitää sisällään muun muassa Gaudín talon (joka oli pettymys), postikorteissa esiintyvän liskon, ihanan näköalan Barcelonan kaupungin ylle ja kaupungin kuuluisimman arkkitehdin suunnittelemia rakennuksia, rakennelmia ja esineitä. Hipsin myös vilkaisemaan Barcelonetan aluetta ja upotin varpaani lämpimään hiekkaan. Ranta oli ihan kiva, mutta ei mitenkään erikoinen (Damn you Corsica!). Kävin myös Katalonian kansallismuseossa väsyttämässä jalkojani. Kyseistä museota on moni ihminen minulle kehunut ja olihan se aika vaikuttava. Myös itse rakennus kukkulan päällä on näkemisen arvoinen. Iltaisin sen edessä järjestetään musiikki- ja valoshow suihkulähteen (lähteiden) vettä hyödyntäen.





Palau Güell


  


Tirrien klaaniin kuuluvana mussutin tietysti ihan mukavan määrän hyvää ruokaa ja maistelin sangriaa ja punaviiniä antaumuksella. Rakastan tapas-perinnettä, joten maistoin kaikkea patatas bravas-annoksista täytettyihin chilipalkoihin. Maistoin myös tapojeni vastaisesti chiliolutta, mutta ei. Oluelta se maistui. Yövyin kaksi yötä Casa Gracía Central-hostellissa ja pidin siitä kovasti. Se oli pienehkö ja hyvällä maulla sisustettu. Monet Gaudín rakennuksista sijaitsivat kivenheiton päässä. Varasin sängyn Equity Point Gothic-hostellista yhdeksi yöksi. Se oli kivalla paikalla lähellä rantaa ja keskellä vanhaa keskustaa, mutta kyllä edellisessä hostellissa oli huomattavasti enemmän luonnetta ja kotoisaa tunnelmaa. Minulle on usein sanottu, että "Ei sillä ole väliä missä asuu." Olen eri mieltä. Silloin kun asuu homeisessa murjussa, toitottaa matkalainen itsellensä tätä mantraa. Mutta silloin kun löytää halvahkon majapaikan, jossa viihtyy...Sillä on väliä. Olen saanut asua aivan mahtavissa majataloissa ja hostelleissa ja ne ovat rikastaneet matkaa olennaisesti. Ja tässä yhteydessä "mahtava" ei tarkoita "kallista". En ole varsinaisti koskaan asunut ihan hirveässä majapaikassa. Kenties se johtuu siitä, että valitsen majapaikat edellisten vieraiden arvion perustella. Majapaikkamakuni on kenties myös perua vanhemmilta, jotka välttelivät halpoja tusinahotelleja ja arvostivat yksilöllisyyttä ja lämmintä tunnelmaa. 

Casa Batlló







Olin porukalla matkassa mutta aika suuren osan ajasta vilistin ympäri Barcelonan katuja yksin. Nautin viilettää katuja yksin ja tehdä ihan sitä mitä minä haluan tehdä.Tytöillä oli monissa asioissa eri kiinnostuksen kohteet. Olen vähän tylsä arkkitehtuuribongari. Mutta tasapaino on kaikean a ja o, joten osan ajasta vietin sosiaalisena tyyppinä lauman kanssa.Lauantai-illalla menin kolmen tytön kanssa viisikerroksiseen Razzmatazz-yökerhoon ja minä lähdin kodin suuntaan ensimmäisenä viiden jälkeen. Metro kulkee koko yön läpi lauantaisin ja suuri määrä vartijoita piti yöhillujien turvallisuudesta huolta. Aamulla hostellin aulassa oli suuri määrä glitterposkisia matkalaisia, edellisenä iltana oli ollut Sensation-pippalot (joo, en ollut minäkään aikaisemmin kuullut) kaupungissa ja meno oli kuulema ollut rajua. Ei mitään muistikuvaa tapahtumista ja sellain.

Bussimatka sujui ongelmitta, tosin en koskaan ole välittänyt siitä, että Eurolinesin matkoilla reissaajat pakotetaan ulos bussista taukojen aikana. Thank God ei öisin. Menomatkalla vieressäni istui rukoileva mies, jonka kättä tarvitsi siirtää reideltäni omalle puolelle. Ei tainnut tuntea muhkuroita. Paluumatkalla en oikein pystynyt nukkumaan ja aamuviideltä olo oli mitä raikkain kun saavuimme Montpellieriin. Hytisimme ratikkapysäkillä ja odotimme kyytiä. Raahauduttuani huoneeseen otin "torkut" ja heräsin noin kahdentoista tunnin kuluttua. Se oli hyvä reissu se. 

Ihan kivat värit, eikös joo?



PS: Miksi valokuvat aina vammailevat? Valmiissa jutussa ne ovat ihan erilailla kuin sitä luodessa. Ärrmurr.



Korsika ja muuta kivaa

Anteeksi pitkittynyt radiohiljaisuus. Oli tärkeää tekemistä, kuten rannalla makoilu Korsikan saarella. Juu tiedän, nykyajan opiskelijat ovat ihan hunningolla. "Minun aikanani opiskelijat istuivat kiltisti tenttikirjojen ääressä alennuskuponkeja leikellen." Ai oliko kivaa reissussa? Arvatkaa.

Tuolla oli ihan ok maiskuttaa herkkupöperöitä.

Olemme jo pienen aikaa Ellen Pellenin kanssa höpöttäneet Korsikasta. Laitoimme töpinäksi pienen aikaa sitten ja varasimme lauttaliput ja aloimme tehdä tutkimustyötä. Viime torstaina lähdimme junalla Montpellieristä Touloniin. Siellä tapoimme aikaa irkkubaarissa ja lähdimme matkakassit heiluen Corsica Ferries-laivan kyytiin illalla. Aamulla kun heräsin virkeänä, kauniina ja freesinä nojatuolissa kuolatun torkutun  (ajattele Cludia Schiffer venyttelemässä) yön jälkeen, olimme saapuneet Ajaccioon. Matkasimme söpössä pienessä junassa (ruhtinaalliset kaksi vaunua) viisi tuntia ennen kuin saavuimme kotipesäämme Calvin herttaiseen rantakaupunkiin. Olisin kenties voinut hölkätä junaa nopeammin määränpäähän (minähän olen erittäin lahjakas kestävyysjuoksija, kuten kaikki tietävät). Aika ajoin juna tööttäili, luultavasti ajaakseen vapaana laiduntavat lehmät raiteilta pois. Nostalginen ja söötti kuvaavat aika hyvin kyytiämme.

Calvi on yksi Korsikan suosituimmista turistikohteistä. Kesäkauden turistiryysis on ohi, joten saimme Ellenin kanssa rauhassa maleksia rannalla. Korsikan rannat ovat ansainneet maineensa, vesi oli kristallinkirkasta ja hiekka hienoa. Joku tosin hälytti viranomaiset, sillä valas oli rantautunut maihin. Pinkki uimapuku (ei siis punainen, sävyero on selvä) oli päällä tällä valasyksilöllä. Jännä juttu. Huomaa kyllä, että olen vanhempieni lapsukainen. Sen verran herkkupeppu olen. Korsikalaiset haisulijuustot, maittavat makkarat, viikunahillo ja viini pehmustavat mukavasti arsetta. Se kun oli surullisen pieni aikaisemmin.



Tuossa minun Île-Roussen privaatti rantani.

Kiipeilemme Calvin kaupungissa, istuimme terasseilla maistellen korsikalaisia viinejä, söimme herkkuja muurien ympäröimässä vanhassa kaupungissa ihastellen alhaalla välkkyviä sataman valoja. Kyllä elämä voi olla ihanaa, ajattelin monta kertaa. Samaa ajattelin kun kiipesin hengästyneenä Île-Roussen majakalle. Laskeuduin yksityiselle rannalla, josta pulahdin turkoosiin veteen vilvoittelemaan.   

Olen usein kuullut, että ystävyys joutuu todelliselle koetukselle yhteisellä matkalla. Olen aivan samaa mieltä. Kun on toisen henkilön kanssa on pitkän (noh pitkän ja pitkän) aikajakson (mahdollisesti) rättiväsyneenä, kettuuntuneena ja lannistuneena, paljastaa se paljon ihmissuhteesta. Make it or break it. Onneksi voin kertoa, että minun ja mademoiselle Lahden yhteinen reissu sujui oikein hyvin. Matka oli mainio ja Ellen ei missään vaiheessa esim. yrittänyt kuristaa minua. Se on hyvä se. Maaria voi nimittäin joskus saada pienimuotoisen hermoromahduksen. Jotkut, tosin harvat, tahot ovat kenties sen nähneet. Mörrin manuaalista voi bongata seuraavat simppelit ohjeet. *Varoitusmerkit: Hiljainen Maaria. Varotoimet: Älä häiritse, vaan jätä mököttämään.*

Reissu ei sujunut ilman kivoja pieniä jännitysmomentteja. No ei tietenkään. Meidän piti muun muassa viettää lauantai-iltapäivä Île-Roussessa, mutta juna oli rikki. Ei ollut ollenkaan varmaa, että juna saataisiin korjattua seuraavaan päivään mennessä.Turistikauden ulkopuolella rautatien työntekijät eivät kuulema aina halua työskennellä. Ja sehän on kiva juttu se. Seuraavana päivänä meillä oli siis deitti lautan kanssa Ajaccion satamassa. Hotellimme isäntä totesi säälien "Oh, les pauvres" kun kerroimme hänelle mahdollisesta ongelmasta. Busseja ei siis ole sunnuntaina ollenkaan. Vaihtoehto B olisi ollut kyltin askartelu, hameenhelman nostaminen korviin ja liftaaminen. Noh, kerta se olisi ollut ensimmäinenkin. Siihen ei onneksi tarvinnut turvautua (Laura B voi taas hengittää normaalisti), juna kulki normaalisti seuraavana päivänä. Lisäksi Ellenin ranskalainen pankkikortti meni lakkoon (tai lomalle, tiedä häntä). Näissä tilanteissa on hyvä, että reissaa jonkun kanssa. Maarian BNP Paribas. Mielenkiintoinen hetki oli myös se kun meitä ei päästetty laivalta maihin Toulonissa, sillä yöllä lautalla oli sattunut jotakin jännää. Neiti Marplen mielenkiinto heräsi, mitähän kummaa laivalla lie tapahtunut yön tunteina. Vakavat poliisisedät marssivat laivalle ja kaksi naista vietiin heidän luoksensa. Sitten pollarit lähestyivät erästä naista ja esittivät kysymyksiä hänen matkakumppanilleen (eivät oikein vaikuttaneet pitävän tästä, kumma juttu), kunnes eräs miesporukka huuhdahti, että "Me olemme täällä". Ja katsos vaan, kyseessä oli sama idioottiporukka, joka oli viihdyttänyt edellisenä iltana matkalaisia painimatsilla (siinä on minun mielestä aina ollut jotakin homoeroottista), rumpujen soitolla, huutamisella ja nylkytysdemonstraatiolla. Ihmiset olivat todella innoissaan tästä kellon lyödessä kaksitoista yöllä. Ylläri pylläri. Summa summarum, matka sujui ilman suurempia katastrofeja. Olen huomannut, että asiat yleensäkin kääntyvät parhain päin. Ainakin aikanaan ja jollakin tavalla (mutta ei välttämättä niinkuin on itse alun perin suunnitellut).


Olen saanut koko ikäni kuulla, että huudan. "Sä et tiedä kuinka äänekäs olet!" Hyssyttely on ihan mun top 3-ärsyttävien asioiden listalla. Vähänkös on holhoavaa käytöstä (Just sinä Tuomas). Onneksi ulkomailla ei tarvitse olla hengittämättä ettei häiritse kanssaihmisiä olemassaolollaan. Eihän? Minua ja Elleniä pyydettiin olemaan hiljaa junamatkalla Montpellieristä Touloniin (mummo, kukas muu). Laivamatkalla minua (olin jo tosin melkein unen mailla), Elleniä ja ihanan oloista aussityttöä Danielleä pyydettiin madaltamaan volyymiä. Paluumatkalla Toulonista Montpellieriin vanha mammuska mulkoili meitä ja mumisi, että hänen pitää vaihtaa paikkaa, sillä "c'est insupportable". Hmpf. Olenko kenties missannut jotakin? Eikö junassa saa puhua päiväsaikaan vierustoverinsa kanssa? Rehellisesti sanottuna koen meidän puhuneen aika hiljaa (tosin muiden mukaan oma käsitykseni äänenvoimakkuudesta on usein virheellinen). Itse olen Suomessa kuunnellut junassa vieraan ihmisen yksityiskohtaista selostusta parisuhteestaan, terveydentilastaan ja sänkypuuhistaan. Käänsin vain romskuni sivua.

 

Kyllä se puuskuttaminen Île-Roussen majakalle kannatti.




Opin muuten uuden asian. Kun harmaahapsinen brittimies kysyy, että "What do you have for tea in Finland?" hän ei puhu äidin mahtavista teen kanssa nautittavista kolmioleivistä (tosin hänen pitäisi maistaa niitä) vaan ruuasta. Oppia ikä kaikki. Tutustuimme Garyyn Calvissa sijaitsevassa skottipubissa (pubin nimessä ollut Loch Ness taisi olla skotlantilaisin asia koko puljussa). Hän tarjosi meille myöhemmin teetä ja haisulijuustoa samalla höpöttäen hänen mainiosta Lontoossa asuvasta pojastaan. Olen kuulema myös aivan Abban Agnethan näköinen. Eikö Frida ollut se tummatukkainen? Elämäni rakkauden nimi oli muuten Sven. Det är bra att veta.

Tässä pari kuvaa Calvista.