Videoita, videoita!

Baskeripäinen Maaria kahvilla veljen kanssa.

Nyt latasin tänne pari videota, jotka Vert Boisin surkea nettiyhteys hylkäsi useaan otteeseen. Tosin päätä täytyy kenties kallistaa jonkun verran. Ensimmäiset ovat Lyonista ja sitten seuraa vähän ranskalaista katuviihdettä.

Montpellierissä pakkasin huoneessani yötä myöden, kellahdin sänkyyn pariksi tunniksi ja kukonlaulun aikaan viimeistelin ratkeamispisteessä olevat matkalaukkuni ja siivosin apinan raivolla huonetta. Moppina toimi likainen ja nahistunut pyyhkeeni. Herttainen siivoojarouva koputti ovelle ja minä sopertelin jotakin tyyliin "Pieni hetki!". Asunani oli sillä hetkellä sukkahousut, pitsitoppi ja rahavyö. Selvää ranskalaista eleganssia.

Tapasin myös maailman tylyimmän rouvan pesutuvassa. Meidän pitää lähtiessä raahata asuntolan puolesta saadut petivaatteet pesutupaan ja viedä huoneeseen seuraavalle tulijalle puhtaat lakanat ja tyynyliina. (Itse jätin myös talous- ja VESSApaperia seuraavalle asukille. Itselläni ei siis ollut vessapaperia saapuessani, fail.) Pesularouva oli kireänä ja äärimmäisen turhautunut typeriin ulkomaalaisiin, jotka eivät osaa laittaa petivaatteita oikeisiin koreihin. Minun typerät ulkomaalaiset simmuni näkivät ainoastaan samanoloisia valkoisia lakanapinoja. Hän huokaili, puhalteli ja pyöritteli silmiään. Ja sitten, voi herrajestas sentään! Heitin lakanamyttyräni kasaan (siis näemmä myös väärään sellaiseen), kun ne olisi ehdottomasti pitänyt viikata (Miksi likapyykki täytyy viikata?). Okei. Aloin viikata sitten. Oh no no mademoiselle! Lakana ei saa koskettaa pöytää. Olette hidas, mademoiselle. Nopeampaa, s'il vous plaît. Olen kiireinen, oh la la! Kaikki muuttavat nyt, töitä tulee ikkunoista ja ovista. Nopeampaa, nopeampaa.  No siinä sitten viikkasin ja hän mulkoili. Sitten minun piti siirtää lakanoita kasasta A kasaan B. Ja oikein marenginmakeaa joulua, mademoiselle! Lähdin ulos ja muikkeli huudahtaa vielä perään, että kyllä sen oven sulkeakin voi. Loppusilauksena selvää mutinaa ja muminaa. Pahinta oli vielä se teennäinen kohteliaisuus; mademoiselle, ihanaa joulua, s'il vous plaît...Haistattelu olisi ollut aidompaa.

Junaan nousin klo 13 ja matkasin Lyoniin. Sain junaan noustessa ja Lyoniin saavuttaessa apua herrasmiehiltä. Ei siitä puuskuttamisesta olisi mitään tullut kahden painavan matkalaukun kanssa. Joku älykääpiö oli laittanut viinilaseja sisältävän kassinsa junan säilytystasolle. Joku toinen älykääpiö oli myös nostanut kovan ison matkalaukkunsa minun pehmeän kassini päälle. Jännintä tässä on, että viinilasini (jotka ovat kyllä kuplamuovisyleilyssä) vaikuttavat säilyneen hengissä tästä. Täytyy vielä tarkastaa kunnolla onko vaurioita tullut, lasisirujen helinää ei ainakaan kuulu. Vieressäni istunut nuorimies katsoi Love actually-elokuvaa. Vakoilen usein sitä, mitä ihmiset katsovat (nyt vakoilin miehen iän myös, 19 oli vuosirenkaiden määrä).

Lentokentälle menin tavalleni uskollisena monta tuntia liian aikaisin. Onneksi Stephen Fryn omaelämänkerta ja Time-lehti olivat olkalaukussa mukana pitämässä seuraa. Olin seurannut Lyonin lentokentän lakkotilannetta ja vaikutti siltä, että lentoni lähtisi ihan ajallaan. Lentokentällä oli ihan tajuton määrä poliisisetiä ja vapaaehtoisia matkustajia auttamassa. Monet check in-tiskeistä ovat tyhjiä ja paikka oli täynnä huolestuttavia punaisia ruutuja, joissa luki "Traffic perturbé". Maksoin siis ylimääräisestä ruumalaukustani, mutta se ei ollut helppoa. Näennäisesti mutkattomassa prosessissa kesti perikymmentä minuuttia ja minä, joka yleensä en hermostu kassalla, huokailin. Häpeän myöntää, mutta niin minä tein. He eivät tiskillä tienneet miten maksu kuuluu hoitaa, mitä se maksaa, esimiehelle soitettiin, apua haettiin, kuittipaperi oli loppu, kuitti tulostui tyhjänä ja tilitapahtumieni mukaan summa veloitettiin kaksi kertaa. Argh. Köpiksen lentokenttä vaikutti aivan mahtavalta, Laura L oli oikeassa. Harmi, että kävelin suoraan seuraavalle lennolle. Noh, suklaata ehdin ostaa kioskista.

Suomeen laskeuduin klo 01:20. Mikä siinä on, että Helsinki-Vantaan kentällä matkalaukkuja pitää odottaa vaikka kuinka kauan? Todella usein. Tietty tällä kertaa oli yö ja henkilökuntaa ei ollut kauheasti. Sitten tutkiskelin bussiaikatauluja ja sokeana tyttönä päädyin siihen, että yöbusseja ei ole. Olin juuri ottamassa pulsutorkut kahvilan nahkapenkillä, kun saksalainen poika sivisti minua kertomalla, että kylläpäs sellainen yöbussi on. Olin ainoa matkustaja ja suomea hassulla aksentilla höpöttävä bussikuski mumisi ja höpötteli itsekseen (tai minulle?) koko matkan ajan. Söpöä! Voi sitä ihanaa tunnetta, kun sain hirvittän painavat kamani Tuomaksen kämpän sisään! Oli pakko ottaa taksi rautatieasemalta Tuomakselle, niskaan ja selkään särki niin jumalattomasti (Hanna ei saa paheksua).

Jos ette huomanneet tästä kirjoituksesta, tulen huonotuuliseksi liian painavista matkalaukuista. Liian hapokasta. Ei voi. Ulkona on ohuen ohut lumipeite. Kohta se oletettavasti sulaa, mutta nautin näystä. Näin myös hivenen lunta junan ikkunasta Montpellierin ja Lyonin välillä. Sekin on varmaan sulanut.

Pakkausangstia

Jos joku etsii sopivaa kidutuskeinoa kirjastonhoitaja-Maarialle, on se pakkaaminen. Uudelleen ja uudelleen. Kello on kolme ja nyt alkaa valoa näkyä tunnelin päässä. Tajusin tänään, että eihän näitä kamoja millään tungeta yhteen matkalaukkuun. Vilkaisin SAS:n sivuja ja ylimääräisen matkalaukun mukaan ottaminen ei ole huippukallista. Joten luotettavasta käsimatkatavarakassista (joka painaa kuin rutto) muokkautuu ruumalaukku. Damn it, kirjoja ei kannata ostaa ulkomailta! Kenties minun täytyy siirtyä e-kirjoihin. Se tosin tuntuu kylmältä ja epäromanttiselta. Minun punakantinen ja kuvitettu Ylpeys ja ennakkoluulo-romaanini on kyllä jotakin ihanaa. Tästä tulikin mieleen, minun pitää katsoa Herra Huun kanssa kyseistä BBC:n minisarjaa joululomalla. Koiraherra tarvitsee vähän herrasmieskoulutusta. Ylpeyttä hänestä jo löytyy vaikka muille jakaa.

Aamulla siivoojarouvan pitäisi tulla tarkastamaan huoneen kunto ja toivottavaa olisi, että viinipullokokoelmani ei silloin komeilisi lattialla. Sitten laahaudunkin junaan ja sieltä edelleen lentokentälle. Lentokentän FB-sivujen mukaan kaiken pitäisi toimia normaalisti lentokentälle. Mene ja tiedä. Ainakin minulla on matkalukemista!

Ai miltä tuntuu lähteä? Oudolta. Tässäkö se sitten oli? Keksin tältä seisomalta parikymmentä asiaa, jotka jäivät väliin. Onneksi tänne Ranskaan pääsee kohtuullisen helposti. On listakin valmiina.

Pakatessa olen kuunnellut musiikkiakin, tottakai. Kuten tätä (Tuomas älä kuuntele):

Lyonin valot ja muuta kulttuurikarkeloa

No katsos perhana, taas pari viikkoa vierähti kirjoitusten välillä. Kotiinpaluu on pelottavan lähellä, huoneessa vallitsee ihan täysi sekasorto. Roskapusseja, likapyykkiä ja ihonhoitopurnukoita on ympäriinsä. Pitäisi varmaan alkaa änkeä kamoja laukun sisälle (ei kenties kuitenkaan niitä roskapusseja)? Olen tässä seurannut lakkoilevan Lyonin lentokentän tilannetta. Näyttää tällä hetkellä, että kenties Maaria baskereineen pääsee suunnitelmien mukaisesti Suomeen jouluksi. Muu olisi vaan julmaa. Näin periaatteessa kaikki saavat lakkoilla, kunhan eivät samalla vaikeuta mun elämääni. Jos ranskalaiset jotakin osaavat, niin elämästä nauttimisen ja lakkoilun jalon taidon.



Näihin pariin viikkoon on mahtunut ihan mukavasti kaikenlaista aktiviteettia. Tutustuin muun muassa oih-niin ranskalaiseen instituutioon nimeltään café philosophique. Harmaantuneet ranskalaisherrat kokoontuvat kerran viikossa kulmaraflaan keskustelemaan jostakin ajankohtaisesta tai iättömästä aiheesta. Sillä kertaa se oli "Une violence juste", eli milloin (jos koskaan) väkivalta on oikeutettua. Keskustelu ja kommentointi yltyi välillä aika tujuksi. Sivuhuomautuksena sanottakoot, että kaulahuivit oli kiedottu sellaisella vaivattomalla eleganssilla kaulan ympärille, että suomalaista hirvittää. Maaria tietysti osallistui ihan kympillä baskeri päässä heiluen. No en. Mutta kivasti kuuntelin ja kirjoitin muistiinpanoja. Ja join kir-juoman, tietty. Kysyin myös vieruskaverilta vieraista sanoista. Olen huomannut, että tällä tavalla saa kivasti murrettua jään ranskalaisten kanssa. Esitän kysymyksiä liittyen milloin mihinkin. Minä saan tietoa ja he saavat tuntea olonsa hyödylliseksi ja fiksuksi. Win-win.







Tärkeä kulttuuriteko oli myös se, että menin Agoraan (Cité internationale de la danse) katsomaan Vincent Dupontin Domaines-esitystä. Oho, se oli Elämys. Ensimmäisessä osassa ihmiset ohjattiin tilaan, jonka keskellä oli akvaarion oloinen tekele, joka oli täytetty valkoisilla palleroilla. Lattialla oli tyynyjä. Pienen ajan kuluttua huomasin, että pallerokerros liikkui; sen alla oli hengittävä ihminen. Hetken päästä (kyllä siinä kymmenisen minuuttia kesti) eri ruuminosat tulivat esille ja kohta koko tanssija valkoisessa villapuvussaan tukka silmillä. Hän liikkui rajoitetun tilan sisällä ja esityksen lopussa pääsi ulos (kelmu-) vankilastaan. Esitykseen kuului olennaisena osana myös raivokas runonlukusessio ja voimakas äänimaailma. Luin, että "akvaario" symboloi televisiota. Minulle tuli tanssijasta ja teoksesta mieleen Ring-leffa (tukka silmillä, televisio...), mutta oletettavasti Vincentillä on ollut mielessään jotakin hienostuneempaa. Toisessa osiossa miestanssija liikkui villaviltin alla heavy-muusikoiden (ja kenties Tom Cruisen) suosimien kenkien kanssa (noin viidentoista sentin kiilakorko..varmaan miestenkengistä puhuttaessa tasapohja on parempi?). Porin kaupunginteatterille tiedoksi, viinilasillinen maksoi Agorassa 1,5 euroa; eli tasokas tanssi-ilta maksoi yhteensä opiskelijalle 6,5 euroa. Suomessa sillä saisi kenties kahvin ja keksin teatterissa. Kaijun kanssa kävimme myös katsomassa pienessä ja violetissa teatterissa Camusin l'Africain-esityksen. Olen tyytyväinen, että menin katsomaan sen ja näyttelijä vaikutti todella symppikseltä tapaukselta. Itse näytelmä tuntui minusta taas ylinäytellyltä, kuten melkein kaikki Ranskassa näkemäni tekeleet. Mikähän siinä on?

Iso juttu oli myös se, että menin Heidin kanssa Lyoniin ihastelemaan Fête des lumièresin valoja Ann-Sofin luo. Olin kuvitellut, että siellä valaistaan julksia rakennuksia erivärisillä valoilla ja ehkä soppaan lisätään jotakin vilkkuvaa. Olin väärässä. Näimme vaikka mitä upeaa. Olen ollut aika usein Lyonissa, mutta muistikuvani ovat kovin hataria. Nyt kiertelimme kaupungin katuja ja kujia ihan oman Herman Lindqvistimme kanssa. Kyllä se Lyon on ihana paikka, ei siitä mihinkään pääse. Ja on Ranska mahtava maa, ei siitäkään mihinkään pääse. Kaikki nämä kirjoituksessa olevat kuvat ovat siis Lyonista. Aika makeita installaatioita, vai mitä? Halusin lisätä teille myös videoita, mutta ei siitä mitään tule. Kärsivällisyys vaan sanoo parinkymmenen minuutin jälkeen pling.

Nyt on kotiinlähdön aika. Tai oikeastaan ei ole ollenkaan sen aika, täällä riittäisi vielä paljon tutkittavaa ja tekemistä. Olen vasta päässyt vauhtiin, mutta nyt on aika sanoa hei hei tälle kermanväriselle unelmakaupungille (unelmakaupunki...tuo oli nyt vähän liian paksua, eikös?). Kenties tulen tänne jokin päivä naputtelemaan sitä chick lit-klassikkoa, vai mitä Laura P? Minulla oli perjantaina viimeinen tentti ja sen jälkeen olen enimmäkseen stressaillut pakkaamisesta, siivoamisesta ja kaiken/kaikkien näkemisestä. Kenties olen myös syönyt simpukoita pastis-kastikkeessa, ei sitä herkkupyllyä noin vain saa hävitettyä. Monilla muilla oli viimeinen tentti viikkoja sitten ja he ovat lomailleet. Olin aika kateellinen heille, kenties myös vähän vihamielisyyttä oli sekoitettu tuohon, mutta tentin jälkeen nuo tunteet hävisivät kun menin torkuille. Tuo akateeminen loppurutistus oli vähän liikaa. Olin tietysti ajatellut opiskella sellain kivasti etukäteen, tiedättekö? Siis se, mitä ei ikinä tee. Täällä asuntolassa on tällä hetkellä aika outoa, melkein kaikki vaihtarit ja ranskalaiset opiskelijat ovat lähteneet joulun viettoon. Hyvä puoli siinä on se, että...netti pelittää hyvin. Kerrankin.

Dessine-moi un parisien

Ostin Pariisista kaksi kirjaa. Olivier Magnyn Dessine-moi un parisien ja Stephen Fryn Moab is my washpot tarttuivat mukaan, kun tassuttelin ympäriinsä useassa mahtavassa kirjakaupassa. Fryn omaelämänkerta on ollut mielessä jo pienen aikaa. Odotan äänekästä hykertelyä,vatsakramppeja ja kanssamatkustajien outoja katseita junamatkoilla. Tuo Magnyn tekele oli uusi tuttavuus, joka toimi vessalukemisena isäntäpariskuntani Lean ja Jarkon pitämässä majatalossa. Tykästyin niin kovin, että oma kappale piti saada. Kirja on nokkela ja kärjistetty kertomus pariisilaisista.

"Le parisien connaît ses couleurs. Il considérera les gens vêtus de couleurs avec dédain. L'exubérance est insultante: la question de l'état de santé mentale d'une personne capable de porter du rouge ou du jaune sera immédiatement mise sur la table." Vapaa käännös: pariisilaiset keskustelevat punahilkkamaisen Mörrin mielenterveydestä ja sopivasta lääkityksestä.

Pariisissa oli rentouttavaa käydä. Aikaisemmilla reissuilla ja kesän aikana monet "pakolliset" nähtävyydet on jo bongattu. Tällä kertaa keskityin kahviloissa istumiseen, kirjakaupoissa norkoiluun ja päämäärättömään vaeltamiseen. Hauskinta oli ehdottomasti viettää aikaa ihanien ihmisten kanssa. Ja tietysti syöminen. Ihanien ihmisten kanssa.

Viikonlopusta teki miellyttävämmän se fakta, että veronpalautukset tipahtivat tilille perjantaina. Hipsin tietty ostamaan pari joululahjaa (ja pehmustamaan takapuoltani vanilijapirtelöllä). Vaikuttaa siltä, että onnistuin kuluttamaan melkein koko veronpalautuspakettini Pariisin reissun aikana. Puhuimme Heinin kanssa kerran köyhyydestä ja säästämisestä. "Mulla ei ole rahaa brunssiin, joten olen köyhä." (PS mamma: Tiedän, että opiskeluaikoinasi söit suolakurkkua ja hapankorppua. Tiedän.) Aina välillä ajattelen säästää. Mutta sitten ostan kutkuttavan pokkarin, syön libanonilaisen lounaan ja juon chai-teetä. Pariisin kadulla huidellessa tulee vastaan monen monta kurjaa elämänkohtaloa. Heillä ei varmasti ole rahaa brunssiin. Tai edes suolakurkkuun ja hapankorppuun .

Kuvia en juuri ottanut enkä ole niitä harvoja yksiöitä ehtinyt koneelle ladata, sillä romahdin juuri sängyn päälle. Kassit ja nyssykät ovat oven edessä. Aikaiset aamut eivät ole minua varten. Note to self: Älä enää osta lippua 18. junavaunuun tai joudut raivoisasti juoksemaan kävelemään viisi minuuttia kunnes pääset sisälle junaan.

Kun kävelin Place de la Comédien halki pari tuntia sitten, pällistelin sinne pystytettyä joulutoria. Olen kai aika konservatiivinen typykkä, kun minun mielestä palmut ja joulutori eivät sovi yhteen. Tämä on muuten ensimmäinen kerta kun olen Ranskassa talvikuukausina. Minulla oli sellainen harhaluulo, että ranskalaiset joulukoristeet ovat elegantteja ja yksinkertaisia.Väärin.Olen nähnyt niin kauheita hirvityksiä Nizzassa (pahin Vegas-villitys), Montpellierissä ja Pariisissa, että se harhaluulo on hävinnyt. Siniset jouluvalot vaikuttavat olevan pop. Hui. Pariisissa useat meditointikeskukset ja muut rauhan keitaat oli kuorrutettu vilkkuvilla valoilla.

Ihan täysin epäloogisesti laitan teille nyt pari valokuvaa ihanasta (kyllä, ylikäytän sanoja "ihana" ja "söpö") Montpellieristä. Muistelen,että joku on joskus erittäin kovaäänisesti vaatinut valokuvia.

Pari juttua. Tuo akvedukti rakennettiin 1753-1764, joten sitä vanhemmasta tekeleestä ei ole kyse. Mikvé oli kiehtova kokemus. Kyseessä on juutalaisesta kylpylästä, jota käytettiin naisten puhdistautumisriitteihin. Se lienee 1300- tai 1400-luvulta ja se on yksi parhaiten säilyneistä yksilöistä Euroopassa. Aikaisemmin Montpellierissä asui suuri juutalaisväestö. Nainen meni kylpylään peseytymään kuusi-seitsemän päivää kuukautisten jälkeen, jonka jälkeen hän sai taas jakaa sängyn miehensä kanssa. Moni paikallinen ei tunnu tietävän paikkaa, sillä sinne pääsee ainoastaan turistitoimiston opastetuilla kierroksilla. Sama käytäntö koskee Riemunkaarta.

                                                    Place de la Comédie:

Musée Fabre:

Mikvé médiéval:

Riemunkaaren päällä:

La Promenade de Peyrou:

Akvedukti: