Päivä Maarian seurassa

Äiti aina välillä pyytää kertomaan kuulumisia. "Kerro jotakin! Mitä se Mörri oikein touhuaa?" No nyt kerron. Tervetuloa Maarian päivään, olen ikuistanut tähän päivitykseen valokuvauksellisia (hah) ja tähdellisiä hetkiä päivästäni. Aino on toiminut luotettavana avustajanani päivän aikana. Kuvat on räpsitty rakkaalla iPhonellani.

Keskiviikko 26.06.2013

Huomenta! Kuten alla näkyy, nukuin yöni kohtuullisen hyvin. "Siis mikä TUO on?", kysyy rakas mammani. Olen käyttänyt Sleep Cycle-sovellusta noin kaksi viikkoa iPhonellani. Se on kenties paras ostokseni AppStoresta (kokonaisostosmääräni taitaa olla huikeat kaksi maksullista sovellusta). Laitan kännykkäni aluslakanan alle ja se seuraa untani yön aikana (liikkeitäni rekisteröimällä). Hankin sen alunperin, jotta voisin herätä virkeänä. Sovellus seuraa untani, joten se osaa herättää minut silloin kun nukun kevyesti. Laitan herätykseen puolen tunnin ikkunan, jonka aikana minut pitää herättää: sovellus valitsee unikäyräni perusteella sopivan hetken. Monien mielestä tämä on täysin hoopo sovellus, mutta minä olen ihan koukussa! Yleensä vilkaisen heti aamulla, miten nukuin. Käyristä tulee yllättävän kiehtovia, kun ne liittyvät minuun.

Enkö näytäkin virkeältä?

Kolun Eeva kyseli hiljattain blogissaan arkea sulostuttaneiden asioiden perään. Sanoisin, että minulle ja Ainolle näitä asioita ovat kylpytakki ja tohvelit. Hotellin lakana- ja pyyhejemman löysimme jo oleskelumme alussa. Kyseltyämme asiaa selvisi, että voimme viedä sinne likaiset pyyhkeet ja lakanat ja napata uudet mukaamme. Kylpytakit ja allaspyyhkeet (siniset sellaiset) saimme myöhemmin. Pari päivää sitten kysyin hotellin respasta tohveleiden perään, ja saimme sellaiset vielä samana päivänä. Näillä kelpaa hiihdellä ympäri asunnon lattioita. Huomatkaa "luovat" kynnet. Lauantaina kävin hotellin kauneushoitolassa pedikyyrissä ja halusin jotakin hassua. Kosmetologi oli vähän epäilevä, mutta teki työtä käskettyä. Sometimes girls just wanna have fun!

Otan joka aamu beetakaroteenia (vaikka Suomi on tainnut omia auringon) ja maitohappobakteeria. Näillä se aamu lähtee liikkeelle.

Yleensä en syö aamupalaa, mutta eilen meillä oli vieraita kylässä, joten loihdin aamiaisen jämistä. 

Katsokaas näin! Hyviä leipäsiä, mutta paahtis oli niin valkoista, että oikein hirvittää.

Työpaikkamme sijaitsee noin kymmenen metriä kotioveltamme. Tässä Maaria on työhuoneessaan, eli toimiston ainoassa huoneessa. Olenhan kertonut, että toimistomme on sangen pieni? Teemme Ainon kanssa tiiviisti yhteistyötä.

Tässä toimistoltamme avautuva henkeäsalpaavan kaunis maisema. Noh, on siinä tuo palmu.

Kyseinen palmu tuotiin toimiston eteen maanantaina. "Maaria, kato!", huudahti Aino. Palmu Express toi lahjan. Palmu kuulemma tuodaan joka kesäksi vakiopaikallensa. Mutta missä se viettää talvet? Talvehtiiko se etelässä? 

Palmut saavat odottaa, on lounaan aika. 

Viherpeukalona kastelin parvekkeellamme olevat kamumme parvekkeemme. Kas tässä hortonomi-Tirri.  

Viinilasilla homma sujuu hienosti. No vähän reisille kiiltonahkakengille menee, mutta ei se mitään. Viime viikon aikana menetimme erään ystävistämme, oreganon. Puolustuksekseni täytyy sanoa, että yritin parhaani mukaan juottaa yrttejämme, mutta kuumuus (ja kiire) oli aika kova. Kanssa-hortonomit eivät olleet sen tehokkaampia. Noh, Darwinin lakeja mukaillen heikoin poistui joukostamme. Onneksi kuivattu oreganokin on ihan jees.

Salaattilinjalla jatketaan. Lautasella on melonia, saksanpähkinää, kirsikkatomaatteja, kinkkua, taateleita ja torilta ostettua vuohenjuustoa. Lisäksi yritin mussuttaa jämäleipiä. 

Aika hyvin se mussutus taisi sujua.

Takaisin sorvin ääreen. Tällä hetkellä naputtelen tekstiä kesäkoulusta ja Bergamossa järjestetystä konferenssista.

Kotona on taas salaattiaika. Mustapippuria ei voi koskaan olla liikaa (paitsi jos kysyy Ainolta).

Etualalla minun illalliseni, taustalla Ainon.

Maarian suunnittelukeskus. Varasin minulle ja Ainolle majapaikan ja junaliput paikkaan X viikonlopuksi. Jännittävää.

Olin kuullut monista eri lähteistä, että hotellilla tapahtuu jotakin jännittävää tänä iltana. Menin hiippailemaan sinne ja siellä oli marokkolaiset teemajuhlat kauneushoitolan synttäreiden kunniaksi. Kipitin kämpille ja kehotin Ainoa laittamaan mekon päälle. Ja eikun menoksi! Meillä ei siis oikeastaan ollut kutsua, mutta respatäti antoi meille semi-luvan yrittää sisälle juhliin. Enimmäkseen kikatimme ja osoittelimme (very smooth). Henkilökunnalla oli yllään teemaan sopivat asut (haaremihousuja, keltaista silkkiä yms). Harhailimme aikamme ja lopulta menimme kauneushoitolan tyttöjen juttusille. Seikkailumme päättyivät siihen, että saimme ilmaiset tunnin kasvohoidot. 

Mitä tästä opimme? Aina kannattaa yrittää.

Maarian lautasella

Olisiko se alkanut noin vuosi sitten. Olin kotona Porissa viikon tai kaksi Senegalin vapaaehtoistyön ja Réunionin harjoittelun välissä. Pyykit pyörivät koneessa ja Huu kerjäsi rapsutuksia. 

Roikuin tietysti myös netissä. Olin silloin innostunut blogimaailmasta ihan uudella tavalla; eritoten Eeva Kolun ruokablogi koukutti. Lopulta se sitten tapahtui, aloin kokeilla netistä löytämiäni reseptejä (aikaisemmin olin ainoastaan leiponut moussekakkuja ja keittänyt pastaa). Yllätyksekseni kokkailuni onnistuivat. Ei siihen ruuanlaittoon taida mitään kummaa maagisuutta liittyä. Aluksi noudattaa orjallisesti reseptiä. Kokemuksen ja rohkeuden kasvaessa alkaa säveltää jääkaapin sisällön ja oman fiiliksen mukaan. "Tekevälle sattuu", kuten äitini sanoisi. Kaikki ei aina mene putkeen, mutta ei se niin vakavaa ole.  

Äiti ja isä ihmettelivät, kun laitoin juureksia uuniin ja tein pesto-perunasalaattia. Kiinnostukseni ruokaa kohtaan oli laajentunut teoreettisesta käytännönläheisemmäksi. Aikaisemmin osasin nauttia muiden valmistamasta hyvästä ruuasta, nyt olin innostunut loihtimaan omat pöperöni. Ja nyt täällä Lombardiassa minulla on sangen hyvä keittiö. Ei se ole Henrikkiä (missä lihakirves?) tai mamman köökkiä nähnytkään, mutta se on tilava ja siisti. Lisäksi meillä ON uuni, mikä ei ole esim. Ranskassa itsestäänselvyys. Maaria aka paahtajanainen olisi lirissä ilman uunia, se on selvää se. 

Tori rantautuu Iseoon kaksi kertaa viikossa; tiistaina tori on pieni ja perjantaina massiivinen. Sieltä löytää kaikkea kuukautissiteistä lemmikkivarusteisiin. Ja tietenkin ruokaa. Menen yleensä torille kerran viikossa, kotiinpaluu pyörällä on aina aikamoista tasapainottelua. Innostun usein vähän liikaa.

   

Toisin kuin voisi luulla, tori ei ole erityisen halpa. Viime kerralla maksoin viidestä banaanista melkein kolme euroa. Toisaalta tuotteet ovat laadukkaita; hamstraan varsinkin kirsikkatomaatteja. Olen addiktoitunut. Usein mukaan tarttuu myös esim. kesäkurpitsoja, banaaneja, papuja ja parsanippuja. Yritän myös juoda kaffet torihälinän liepeillä ennen kuin menen töihin.

Keittiömme on sangen toimiva, mutta sen varusteluun ei esimerkiksi kuulu isoa kantta. Mutta hätä keinot keksii. Tässä kantena toimii lautanen: success! Oikealla kaasusytyttimemme. Ennen sen hankintaa onnistuimme aina polttamaan sormemme. Nykyään keittiössämme kiroillaan vähemmän (paitsi silloin kun Aino rikkoo juomalaseja).

Tässä äidille kuvatodisteita, en minä ainoastaan pastaa syö. Torifiksaatioini on nimittäin aiheuttanut sen, että minulla on runsaasti kasviksia. Ja kamuni Repe opetti aikoinaan, että salaatin ei tarvitse olla tylsä.  

Uunissa paahdettuja kasviksia, nökäre parmankinkkua
 ja makkaraa. Plus parmesaania tietty.

Pinaattihöystöä, pinjansiemeniä ja kirsikkatomskuja.

Karamellisoituja sipuleita, uunifetaa, avokadoa ja bresaola-kinkkua.

Katsokaa tätä kultaa! Mansikoita, fetaa, kirsikkatomskuja, parsaa ja pähkinöitä.

Kokkina olen vielä lapsenkengissä, mutta jostakin pitää aloittaa. Ja Italia ei ole se huonoin paikka aloittelevalle ruuanlaittajalle. 

Buon appetito!

Eräänä lauantaina

Eräänä lauantaina heräsin aivan liian aikaisin ja poljin Iseon rautatieasemalle. Ulkona ei suinkaan satanut, päinvastoin alkamassa oli kaunis ja aurinkoinen kesäpäivä. Olin edellisenä iltana päättänyt viettää sen Parmassa. Olin saanut jostakin päähäni, että sinne olisi hienoa päästä. (Luulen, että syy liittyy eittämättä parmankinkkun) Toimistolla minulle sanottiin, että joo on se ihan mukava kaupunki. Ja siellä syö hyvin. Ai hyvää ruokaa vai? No menoksi sitten! 

Brescian katunäkymä

Jos Iseosta haluaa päästä koluamaan suurta maailmaa, pitää ensiksi matkustaa junalla puolisen tuntia Bresciaan. Olin etukäteen laskenut, että vaihtoajakseni Bresciassa jäisi parikymmentä minuuttia. Koska elämä ei aina mene kuten Strömsössä, oli junani myöhässä ja Parman juna ehti lähteä nenän edestä. Tai oli minulla kaksi minuuttia aikaa, valitettavasti se ei riittänyt kiukuttelevalle automaatille. Onneksi alan olla sen verran kokenut matkakettu, etten vähästä hermostu. Seuraava juna lähti kahden tunnin kuluttua, joten lähdin lampsimaan ympäri Brescian vanhaa kaupunkia. Ehdin nautiskella energisestä tori-ilmapiiristä ja kirjoittaa ylös mielenkiintoisen oloisia kahviloita ja ravintoja, ennen kuin suuntasin takaisin rautatieasemalle.

Yleensä en saa junassa mitään tehtyä, korkeintaan torkun tai luen roskalehtiä. Maisema ulkona ei ollut Toscanan pittoreskeja kukkuloita nähnytkään. Tällä kertaa yllätin jopa itseni ja hyödynsin ne pari hiljaista tuntia junassa. Otin vihkon kauniiseen käteen ja aloin kirjoittaa kuukausittaista kolumniani. Tuloksen näette tässä. 

Päiväreissuni oli lyhentynyt sen pari tuntia junakämmin takia, mutta ei sen takia kannata pelihousuja repiä. Ensivilaukselta vaikutti selvältä, että Parma oli söpö kaupunki. Asukkaita lienee noin Turun asukasluvun verran. Suurin syy rakastaa Parmaa ei kuitenkaan taida liittyä söpöihin pastelliväreihin tai kapeisiin kujiin, vaan ruokakulttuuriin. Itsekin olin sinne tullut sen takia. Ja eikun syömään! 

Kun matkustaa Italiassa, on sidottu ruokailuaikoihin. Ja se parin tunnin lounasaika oli loppumassa. Tietysti nälkäinen matkalainen voi löytää kuivan leivän kulmakapakasta ruokailuaikojen ulkopuolellakin, mutta minä en ollut matkustanut yhteen Italian gastronomisista keskuksista syödäkseni kämäistä voileipää. Joten kipitin nopeasti vanhaan keskustaan, käännyin pienehkölle kujalle ja pysäytin ensimmäisen paikallisen oloisen ihmisen. Olen käyttänyt tätä taktiikkaa useasti, ja se toimii. 

"Voitteko suositella minulle hyvää ravintolaa täältä läheltä?"

No toki hän pystyi sen tekemään.

Suuntasin hänen suosittelemaansa baariin, josta saa myös taivaallista ruokaa. Löysin helposti kyseisen baarin pieneltä aukiolta. Kaikki ulos levitetyt pöydät olivat täynnä. Italiankielinen puheensorina täytti ilman. Pienen odottelun jälkeen minulle järjestettiin pöytä. Lasillinen kuplivaa lambruscoa kätösessä oli mukava nauttia auringonpaisteesta. Parmassa kun olin, otin alkuruuaksi parmankinkkua ja pääruuaksi kasvistäytteisiä tortelleja. Taas kerran ohikulkija oli oikeassa, ruoka oli todella hyvää ja ympäristö viihtyisä. Kannatti siis taas kerran kuunnella paikallista.

Täydellä vatsalla oli hyvä jatkaa kaupunkiin tutustumista. Kiertelin iltapäivän ajan pikkukujia, menin sisälle kirkkoihin ja seurasin katujen vilinää. Harkitsin pitkään Italian slow food-liikkeen Osterie d'Italia-oppaan ostamista. Mutta niin, se ruoka. Turistitoimiston herttainen signore merkitsi karttaani kuusi erilaista lihakauppaa, joista löytyy hyvälaatuista ja laajalti suitsutettua prosciutto crudo di Parma-kinkkua. Eräässä niistä lihakauppias antoi minulle maistiaisen. Oho. Olenhan minä parmankinkkua syönyt-niin kotimaassa kuin ulkomaillakin-mutta tämä makukokemus oli aivan eri planeetalta. Otin paketin parmankinkkua mukaan. Lisäksi mukaan tarttui vähän paikallista makkaraakin. Seuraavaksi suuntasin juustokauppaan, ostamaan parmesaania. 

"Onko teidän parmesaaninne kovin erilaista kuin ruokakaupasta ostettava?"

Tuhahdus.

"...Me teemme tämän itse."

Selvä. Aikamoinen pala parmesaania sujahti myös kassiin. 

Miten niin taidan pitää katulyhdyistä?

Kun pääsin illalla kotiin, söin seisaaltani keittiössä parmankinkkua. Onnistuin säästämään säälittävän peukalonkokoisen palan Ainolle. Sekin teki tiukkaa.