Montpellier calling!

Hellou murut! Olen taas yllätys yllätys pakkauspuuhissa. Tällä kertaa vanha uskottu mamman laukku on auki Tuomaksen lukaalin lattialla ja koetan parhaani mukaan vähentää raahattavaa kuormaa. Tärkein asia, eli kasa mekkoja, lojuu laukun pohjalla. Myös juoksulenkkarit ja lenkkeilyasu tulevat mukaan (nauraminen on ilkeätä, tiedättehän sen). Kenties vuoden optimistisin persoona-palkinto napsahtaa neiti Tirrille tänä vuonna?

Palasin Poriin mamman hoiviin lauantaina 20.8. ja olihan siellä kotona aika mahtavaa. Tirrien kuljetuspalvelu(on muuten loistava hinta-laatu suhde...maksoin haleilla ja pusuilla) tuli hakemaan minua lentokentältä. Veli ojensi siellä minulle pienen raita-asuisen nallen lahjaksi. Ovat ne jäyhät suomalaismiehet halittavia tapauksia. Kotona odotti hullaantunut Huu-herra, jota sain paijata olan takaa. Vähän on hullu piski...vähänkös on rakastettava tyyppi! Kiipeää iskän masun päälle noin viideltä aamulla ja koetaa tunkea paperitolloa suuhun. Leiki nyt! Vähänkös ihmiset ovat tylsiä tapauksia. Kovasti myös hamstrasi alusvaatteita ja sukkia, nam nam. Poikkeusluontoisesti Huu pääsi Mörrin viereen nukkumaan yöksi. Hienosti käyttäytyi, ei yhtään saanut nylkytyskohtausta tai koettanut käyttää sormia puruleluna. Tyyppi on valloittanut mun sydämen, äidin oma rakkauspakkaus. Veljen kanssa katsottiin kauhealla vimmalla Hopeanuoli-sarjaa kotona. Sen verran oli väkivaltaa ja verta, ettei ole lapsille sopiva piirretty. Mutta koirat ovat jees (kenties jopa hitaamman puoleinen lukijakin on ymmärtänyt tämän). Pysäyttelen muuten vieläkin hauvoja ulkoiluttavia ihmisiä kaupungilla ja kysyn josko saa paijata. Olen aika lapsi. Muksuna hidastin aina kävelyreissuja kun piti rapsuttaa kaikkia vastaantulevia koiruleita.

Torstaina menin Lauran B&B:iin asustelemaan Turkuun. Juoksin ihan hullunkiilto silmissä asioita Turussa. Thank God hoidin suurimman osan pakollisista asioista jo toukokuussa, mutta silti ravattavaa riitti. Vedimme Lauran kanssa namia Arezzon pitsaa (majoneesi on ihan tajuttoman hyvää pitsan päällä, kunnon mättöä!) Jos muuten joku etsii tunnelmallista lounaspaikkaa Turusta, Hus Lindman Aurajoen rannalla voisi olla hyvä vaihtoehto. Todella kaunis paikka interiööriltään ja sijainniltaan. Palvelu oli vähän niin ja näin mutta ruoka oli hyvää. Iskä, pistä mieleen! Muuten, iso kyynel Mansikkapaikan lopetuksen takia. RIP Mansikkapaikka. Kyseessä on siis ihanin kahvila koko Turussa ever, siellä on vietetty monet kahvihetket (puhumattakaan kakkujen mussuttamisesta). Kirjoitin omistajan vieraskirjaan, halasin mahtavaa omistajarouvaa ja lähtiessä huuli väpätti oikein kunnolla. Oh noes!

Viikonlopun vietin kaveriporukan kanssa Somerniemen mökillä. Samalla sain heittää talviturkin veks syyskuun kynnyksellä. Oih, se kyllä kirpaisi oikein kunnolla. Laitettiin ruokaa grillikatoksessa, mussutettiin herkkuja (grillatut vaahtokarkit is the best), saunottiin, uitiin, luettiin Financial Timesia ja Taloussanomia (= Elleä, Oliviaa ja Trendiä), poimittiin sieniä ja mustikoita (siis kröhöm ne, jotka eivät perehtyneet taantuman yksityiskohtiin ja nuorisotyöttömyyden ratkaisukeinoihin mökkilaiturilla) ja pelattiin levottomia lautapelejä. Jostakin kumman syystä monet minun kavereista rakastavat lautapelejä ja korttipelejä ja no, kaikenlaisia pelejä. Maaria ei niinkään. Pelaaminen on jees niiden mahtavien pelikavereiden takia. En ole myöskään kovin kilpailuhenkinen, en omaa nopeaa reagointikykyä, muistini on dementoituneen mummelin tasolla enkä ole järin hyvä strategisessa ajattelussa. Tietty myös se, että pelaaminen sijoittuu aina  A) aamuyön tunneille ja/tai B) se kestää noin kymmenen tuntia voi vaikuttaa tasoon ja menestykseen. Tai emmä nyt tiedä. No anywhoo, mun kaveriporukassa peli-ilta on ihan sairas tapahtuma. JA sillä on tuhoisa vaikutus kuontaloon. Kyllä, tulee peli-iltoja ikävä. Ja juustoa.

Eilen iskä tuli uskollisesti hakemaan minut ja kaksi muikkelia sivistyksen pariin Helsinkiin. Papan ja veljen kanssa mentiin illalla syömään todella maittavat sushit (tai makit mun tapauksessa) Sushibar-ravintolaan. Ihanaa ruokaa. Hidas ja kylmähkö palvelu. Ihanat kahvit joimme Café Amico-kahvilassa/ravintolassa. Ihana palvelu ja loistavat kahvit. Mielellään olisin myös vetänyt pastaa siellä nassuun, kenties joulukuussa. Minusta tulisi harvinaisen huono karppaaja. Hiilarit rulez!

Tähän väliin Pariisin fiilistelykuvia. Oih, sinne takaisin ja äkkiä!

No niin, pitäisi varmaan palata laukun pariin. Olen vieläkin henkisesti Pariisissa Plumin huoneessa. En olen rehellisesti sanottuna ehtinyt kovin paljoa miettiä Montpellierissä vietettävää syksyä. No, yksi asia on ainakin varma. Siellä vietetty aika tulee olemaan aivan liian lyhyt. Mutta täytyyhän sitä raivata tilaa seikkailuille myös kevääksi. Niistä enemmän myöhemmin.

Tässä alla on siis valokuvia huoneestani Pariisissa ja itse asunnosta. Vuokraemännästä ja Gaïasta (niisk) en laita tänne valokuvaa. Muutenkin yritän olla varovainen valokuvia laittamisen kanssa kun niissä on muita ihmisiä, kysyn luvan siihen erikseen.

Tuo kylppäri oli kyllä mahtava!

Kotiinpaluu

No niin, kello lyö kohta kaksitoista ja huone alkaa olla tyhjä kaikesta kolmen kuukauden aikana kerääntyneestä rojusta. Joko ne ovat noin 10 kg paketissa, jonka lähetin viikko sitten Suomen suuntaan tai sitten mamman mustassa isossa laukussa. Tai kuten suurin osa tilpehööristä, paperilappusista, rikkinäisistä sukkahousuista ja tyhjistä kauppakasseista...roskiksessa. Raahasin noin seitsemän kassillista roinaa (enimmäkseen kasseja kassien sisällä) alakertaan iltapäivällä. Nyt laukku röhnöttää auki lattialla ja kaiken pitäisi olla valmiina. Se on nyt sitten tässä. Bye bye Pariisi baby. Tulee ikävä.

Tuntuu kuin toukokuun lopusta olisi ikuisuus. Voi kuinka asunnon etsintä oli pyllystä. Voi kuinka töihin meno jännitti. Voi kuinka nyt se on ohi ja saan taas syödä mamman pöperöitä. Ai millainen olo minulla on? Hyvä kysymys, en oikein itsekään tiedä. Palasin eilen puolenyön aikoihin kämpille Lontoosta ja tänään olen pakannut ja tavannut minulle tärkeitä ihmisiä. Ei oikein ole vielä uponnut, että lähden huomenna. Näin ja koin niin paljon näiden kolmen kuukauden aikana. Toisaalta  myös tuntuu, että niin paljon jäi kesken. Minulla on pitkä lista paikoista, joihin en koskaan ehtinyt. Onneksi Pariisiin pääsee helposti, ensi kerralla ruksin osan näistä asioista pois listaltani. Näkemäni ja kokemani asiat kuvastavat kovasti persoonaani. Kävin käsittämättömän monissa ravintoloissa, nautin teatterista ja tanssista valtavasti, istuin usein elokuvissa ja väsytin luottokorttiani vaatekaupoissa. Aina maariamaista sanoisin. Ne Pariisin ulkopuolella sijaitsevat must kohteet näin myös...Versaillesin puutarhan vaikuttavuuden ja Monetin puutarhan kukkaloiston Givernyssä. Enkä naama irveessä kolunnut näitä paikkoja, oh no. Nähtävyyksien koluaminen oli onnistunut yhdistelmä rentoa sekä päättäväistä asennetta. Ei tullut hermoromahdusta tälle neidolle ei.

Pitää muuten jossakin vaiheessa laskea kuinka monta mekkoa ostin tämän reissun aikana. 14? Olen mekkomaailman Imelda Marcos.

Mögemäinen tukka

Mulla oli tänään vapaapäivä, joten tietysti heräsin 05:30, kävin juoksulenkillä, pakastin leipää...No juu en. Heräsin vähän ennen klo 11 (en oikein ymmärrä itsekään miksi niin aikaisin) siihen, että putkimies höpisi Plumin kanssa. Näemmä Sophie oli käyttänyt Plumin yliherkkää vessanpönttöä ja rikkonut sen. Tämä on siis se sama pönttö, johon joku edellinen hölmötiainen oli tiputtanut tamponin (tätä on kuulemani mukaan liikkeellä Pariisissa) ja tukkinut putken. Silloin takuuvuokra jäi Plumin kätösiin. Nyt oli hivenen pienempi potti kyseessä, viisikymppiä. Anywhoo, en ole itse mennyt lähellekään Plumin vessaa enkä aiokaan.

Mulla oli suuri halu mennä mun lähellä sijaitsevaan L de Liza-baariin haukkaamaan libanonilaisia herkkuja. Alas, se oli tietysti kiinni. Tämä halvempi puoli on auki ainoastaan arkisin klo 15 asti. Tarkoituksena on siis, että työssäkäyvät ahkerat ihmiset (kuten Möge Mörtsi) eivät ikinä pääse sinne. Unohdetaan se, että paikallisilla on vähän pidemmät lounastauot kuin Suomessa. Nyt oli rafla laitettu kiinni, muksut pakattu autoon ja ajettu etelään chillailemaan. Sen sijaan vieressä sijaitseva kalliimpi raflapuoli oli auki ja menin sinne lahjoittamaan mun pennoseni. Olen täällä nyt kolme kertaa syönyt libanonilaista ja se on aina herkkua. Suuri määrä pientä söheröä lautasella,varsinkin hummus on Mörrin mieleen.

Eilen huomasin Avenue Rappilla kampaamon, joka yllättävän halvan oloinen. Vaikutti kampaamoalan Mustalta Pörssiltä, "Miksi maksaa enemmän?"-tyylisiä keltaisia lappuja ympäriinsä. Hyvän laadun tae, eikös vaan? Mun takatukka kismitti mua aivan valtavasti, näytin hiuksineni lätkäpelaajalta (hikoilenkin yhtä seksikkäästi). Pääsin heti käsittelyyn ilman ajanvarausta ja köyhdyin 45 euron verran. Väri laitettiin vain juurikasvua peittämään ja sitten tietysti pesu, leikkaus, föönaus etc. Eikä näytä ainakaan ensi silmäykseltä aivan järkyttävältä, jolly good. Leikkaus on samantyylinen kun mulla on aikaisemmin ollut ja väri alkaa olla keskiruskea. Ei ole siis enää tummanruskea hiilenmusta kuontalo.

Kulttuurista sen verran, että käväisin eilen töiden jälkeen Quai Branly-museossa ja rakastuin. Oli varmaan yksi hienoimmista museoista Pariisissa (in my humble opinion). Hanna pitäisi kovasti, sen tiedän. Veli ei niinkään. Museossa on esillä esineitä Afrikasta, Oseaniasta, Aasiasta ja Amerikasta. Jumalattomat toteemipaalut, koristeelliset naamiot ja taidokkaat korut jättivät sanattomaksi. Siellä sai myös katsoa alkuperäisväestöjen haastatteluita ja lukea artikkeleita heidän tapoihinsa, historiaansa ja kulttuuriinsa liittyen. Mun lemppari oli ehdottomasti Oseania (voi myös johtua siitä, että näin sen ensimmäiseksi). Mahtava, menkää. Tänään minä ja minun uusi tukkani menimme yhdessä Rodin-museoon. Ongelmallista museossa on se, että se menee todella aikaisin kiinni (klo 17:45) mutta monet ovat sitä kehuneet. Pakkohan sinne oli mennä. Museossa oli esillä todella herkällä ja iättömällä tavalla kauniita veistoksia ja patsaita. Siellä sitten talsin narisevien lattioiden päällä ja kiertelin taloa ympäriinsä. Puutarha oli minun lempiosani, ihana keidas keskellä vilisevää Pariisia. Puutarhassakin sai ihastella patsaita ja samalla paistatella päivää. Miinus tulee persoonattomasta itsepalvelukahvilasta. Sinne olisi sopinut paremmin hienostunut ja elegantti teehuone, eikä mikään ketjukahvilan näköinen pulju.

Menin muuten eilen myös uudelleen nauttimaan Quarter d'été-tapahtuman tarjonnasta. Nyt oli Invalidesin sisäpihalla vuorossa Brilliant Corners-tanssiesitys. Alussa en ollut ollenkaan vakuuttunut. Tanssijat liikkuivat vähän aaltoimaisesti ympäri lavaa (mukamas ilman koreografiaa). Okei. Onneksi alun jälkeen alkoi tulla vähän "perinteisempää" tanssia, jossa tanssioiden välillä oli havaittavissa kemiaa sekä saumaton yhteys. Summa summarum, pidin mutten yhtä paljon kuin viimeksi nähdystä kuolemattomasta rakkaustarinasta.

Miten minä muuten taas totun siihen, ettei kukaan tule ottamaan pöydästä tilausta kahvilassa? Tarjoitinkin pitää itse viedä pois. Oh noes.

Halusin mennä erääseen hassuun ravintolaan Bellevillessä, mutta tietysti se oli kiinni. Näin elokuussa se on enemmän sääntö kuin poikkeus. Mun mielestä ravintoiden (ja muiden asiakaspalvelupaikkojen) henkilökunta ansaitsee pitää lomaa pattereita ladaten. Mutta tarvitseeko ihan kaikkien lähteä lomalle elokuussa? Näin täällä asuvana (hihi, voin sanoa noin vielä pienen aikaa!) on tilanne vähän mälsä. Suuri osa (mikähän mahtaisi olla oikea osuus?) pariisilaisista on nyt  juomassa roséta merenrannalla (tai missä lienevätkään). Tietty jos suuri osa ravintoloiden/baarien/kahviloiden/kauppojen asiakaskunnasta on poissa, on se hyvä hetki laittaa putinki kiinni. Ihan ymmärrettävää. Turisteja palvelevat paikat ovat kyllä auki, Pariisi on nyt pullollaan turisteja. Ensi viikolla myös ihan kuningatarkin tulee kaupunkiin! Mörrin pitää muistaa niiata!

Mä en ole muuten usein Suomessa nähnyt lappuja liikkeiden yms. ovessa, joissa lukisi "Olemme vuosilomalla 1.8.-1.9.2011.". Jännä ajatus.

Menin tutun Tierra del Fuegon vieressä olevaan brasilialaiseen baariin/ravintolaan ja söin todella maukasta kalaa kookoskastikkeessa ja ananasdrinksu toi raikkautta sateiseen ja hiostavaan päivään. Rafla oli aivan mainion näköinen, seinät olivat trooppisen oksennuksen peitossa. Oih, oikein ruokahalu heräsi!

Tänään keli oli juu hiostava ja kuuma. Yhtenä hetkenä aurinko paistoi ja kymmenen minuutin kuluttua rankkasade iski. Bellevillen kaduilla oli oikein vedenpaisumus meneillään, kosket virtasivat villeinä alas katuja. Jos olisin Nooa, olisi pikaisesti alkanut haalia niitä eläimiä kasaan. Laura B:n pyynnöstä lintuja ei ängettäisi arkkiin ollenkaan. Ilkeä Laura.

Koti-ilta Pariisissa

Vaikka asuu niinkin ihanassa kaupungissa kuin Pariisissa, täytyy se pyykkikasa kuitenkin pestä. Alkoi nimittäin vaaleat alkkarit loppua (Too much information? Pahoittelen.), joten piti kledjut viskata sinne koneeseen. Vaatteiden lilluessa siellä voi Maaria nauttia True Bloodin uudesta jaksosta ja juoda sitruunakokista. TB oli pienoinen pettymys ja cola oli oikein raikasta. Minni ei ole tullut pieneen aikaan tervehtimään, pitäisikö huolestua jo? Jostakin kumman syystä töissä ihmiset eivät ole olleet ihastuksissaan mun uudesta kämppäkaverista. Ihmettelen syvästi. Osa alkaa heiluttelemaan käsiä (sellain "Pois pois!") ja osalle tulee kuvottunut ilme ja ne juoksevat keittiöön. Noh Minni, mamma rakastaa sua! Tulee söpöstä hiirulaisesta mieleen Porin pihapiirissa juoksennellut rottapariskunta vuosikausia sitten. Osa seuraa lintuja, Tirrin jälkikasvu seurasi pulleiden Mikin ja Minnin (ei ole paljoa mielikuvitusta nimien kanssa ei) puuhasteluita pihalla. He tykkäsivät kiivetä lintulaudalle, olivat ketteriä vekkuleita. Ilkeä isi yritti tappaa niitä mutta aika fiksuja olioita olivat. Huvittavinta oli kun iskä juoksi pihapiiriin kumisaappaat jalassa ja harja (vai oliko lapio?) kädessä. Hienosti hyppäävät rotat. En aikaisemmin tiennytkään. Minni ja Mikki katosivat mystisesti jossakin vaiheessa. Kenties muuttivat ystävällisempään pihapiiriin. Mutta juu, rotat eivät ole kivoja sisällä. Minni 2 on taasen söpö eikä toivottavasti levitä ruttoa. Eihän?

Olen päättänyt lähettää laatikon tavaroita mamman ja iskän luo. Noi mun ostokset eivät millään ilveellä mahdu mun matkalaukkuun. Taitaa olla nyt yhdeksän uutta mekkoa tämä kokonaissaldo. Plus yksi laukku ja kahdet kengät. Ostin muuten edellispäivänä sellaista suihkutettavaa kuivasamppoota. Nelliina sanoi blogissaan, että suihkis suihkis vaan niin on tuuhea ja kiva otsis. Sellaista olen täältä metsästänyt ja la se löytyi. Kun sitä tänä aamuna olisin halunnut käyttää (sellain suihkis suihkis) niin ei romu toiminut. Se pää irtosi ja no ei tullut mitään ulos. Murrrrr. Muutenkin mun tukka on aika karsea. Äiti antaisi mulle kotona rahaa käteen ja passittaisi kampaajalle. "Maaria mene nyt. Mä maksan. Mene nyt." Mun takatukka on kyllä jännä ja juurikasvu liukuvärjäys on...mielenkiintoinen. Mutta kun kampaajakokemukset ulkomailla ovat aika järkkyjä. Suomestakin on tarpeeksi vaikea löytää kampaajaa saati sitten ulkomailta. Heini kertoi mulle värikkäästä kampaamosta, jossa on jännittävää asiakaskuntaa. Kenties menen sinne?

Hei, nyt mä juoksen heittämään vaatteet kuivaajaan! Puss puss!

Paris and everything else

Ei mennyt ihan putkeen tämä illallis/kahvisessio. Vietin sunnuntai-illan suomalaisen ystäväpariskunnan ja kahden vilkkaan pikkumiehen kanssa. Kovasti olimme menossa libanonilaiseen mutta universumi (ja sunnuntai sekä lomakausi) oli meitä vastaan. Molemmat suunnitellut paikat olivat kiinni. Menimme lopulta söpöön raflaan Panoramas-käytävään syömään hampparit. Olin usein vilkuillut ihastuttavan oloista paikkaa, jossa oli keltapunaiset seinät ja soi vanhahtava ranskalainen musa. Omistaja ja tarjoilija varoittelivat meitä heti alussa, että uusi kokki on aivan toivoton tapaus eikä osaa mitään. No...kiva. Bon appetit! Mun hampparipihvi ei ollut mediumia/kypsähköä nähnytkään. Punainen on jees värinä mutta tämä oli vähän liian verinen tapaus. Perunat ja leipä olivat lupaavia ja testaan paikan sitten kun heidän vakiokokkinsa on palannut Nizzan lomaltaan paistinpannun ääreen. Suunniteltiin jälkkärin tilaamista mutta henkilökunta oli sitä vastaan. Mua säälitti aloitteleva kokkiraukka. Sai varmaan fudut ekan illan jälkeen, paikan hameväki oli aika happamana. Otin terassilla café gourmandin (kahvia ja jälkkäriä) mutta mulle tuotiin ainoastaan espresso. Pitkän venailun jälkeen mulle tuotiin tarjotin kaikenlaisia jälkkärihärpäkkeitä, joita muu pöytäseurue ihaili. Laskun maksaminen oli aikamoinen fiasko kun laskussa oli veloitettu ainoastaan espresso, joten laitettiin vähän ylimääräistä kattamaan myös jälkkäri. Hujoppitarjoilija ei ollut tyytyväinen vaan halusi lisää rahnaa. Kävin taas antamassa lisää kolikoita. Koripalloilija (oli todella pitkä heppu kyseessä) jolkotteli vielä kadulle meidän peräämme ja osoitteli nyrpeänä laskua. Noh, heitin siihen taas lisää pennosia. Loppujen lopuksi taisin maksaa espresson + café gourmandin (johon siis sisältyy kahvi). Mutta noh, tepastellessani kotia kohti en voinut olla kauan  murrrrr-päällä. Asunhan yhdessä maailman kauneimmista kaupungeista.

Minulla on muuten enää yhdeksän työpäivää jäljellä. Ihan hullua. Olen viihtynyt töissä tajuttoman hyvin ja olisi mukavaa jäädä. Sanon adios paikalle juuri kun alan päästä jyvälle asioista. Mutta niin se kai on harjoitteluissa, oppimisprosessi jää aina kesken. Keskeneräisyys koskee myös vapaa-ajan aktiviteetteja. Vaikka olen ihan mukavasti hillunut elokuvateattereissa, tanssiesityksissä, arvokkaissa vanhoissa teattereissa, käyskennellyt museoiden käytäviä ja naukkaillut samppanjaa cocktail-tilaisuuksissa, on ihan ääretön lista asioita, joita en ehdi tehdä. Aina kun joku kysyy, että "Kai olet käynyt paikassa X?", valtaa minut suuri häpeä kun pudistelen päätä. Ai tuokin olisi pitänyt nähdä? Olen yrittänyt luoda tasapainoisen sekoituksen rentoa olemista/elämästä nauttimista ja aktiivista tutustumista kaupunkiin. Olen siinä omasta mielestäni aika hyvin onnistunut. Tänään nukuin vähän yli kahteen iltapäivällä. Menin Palais Royal-puistoon ja join ylihintaisen kir-lasillisen. Istuin myöhemmin jalat suihkulähteessä lilluen samalla kun perehdyin Pariisin tarinoihin. Riskinä on, etten ehdi lukea Pariisi-kirjaa Pariisissa ollessani! Kirjasta on jäänyt mieleen kohta Picpus-hautausmaasta, jonne on dumpattu giljotiinin uhreja (ranskalaiset oikein innostuivat lelustaan). Samoin ajattelen usein niitä kahta Pariisiin rakastunutta saksalaissotilasta, jotka uhmasivat Hitlerin käskyä laukaista räjähteet, jotka olisivat tuhonneet tämän mahtavan kaupungin. Ajatus, että sotilaat voivat olla niin "pehmeitä" ihastuttaa minua. Mutta kun näitä katuja kulkee ja istahtaa terassille Seinen varrelle, ei päätöstä ihmettele. Kyllä tämä kaupunki sulattaa kylmemmänkin sydämen.

Olenko muuten kertonut uudesta kämppiksestäni? Hän on Minni, söpön oloinen pieni hiiri. Hän on tullut minua tervehtimään kahtena iltana. Itseä asia ei kauheasti häiritse. En varmasti laita mitään loukkuja tai levittele myrkkyjä mun huoneeseen. Ongelmana on tietty, että hiiret sikiävät aika rivakkaan tahtiin. Kohta täällä on Minnin lapset ja lapsenlapset. Lähetin vuokraemännälle Marokkoon viestiä asiasta, niin hän voi päättää mitä tehdä. Onneksi ei ollut torakka tai rotta. En ole kummankaan lajin suuri fani. Rotista puheen ollen, kävin viime viikolla viemärimuseossa. Bongasin vain yhden lattialla vilistäneen rotan, iso pettymys. Oli kyllä aika jännittävä paikka. Siellä oli historiaosio ja sitten sai ihan kävellä viemäriverkon vieressä ja tutkia erilaisia työvälineitä. Haju ei ollut ruusuinen muttei mitenkään kamala. Kädet kyllä pesin hyvin kierroksen jälkeen.

Kulttuurista sen verran, että kävin eilen katsomassa Romeo ja Julia-baletin Invalidesin sisäpihalla. Minulle ainakin on ensimmäinen kerta kun näen ulkoilmabalettia. Kokemus oli hieno (ja niin oli miljöö itsessäänkin). Tämä oli nyt kolmas baletti, jonka olen nähnyt Pariisissa ja tämä taisi olla minun lempparini. Visuaalinen ilme oli todella onnistunut. Jos muuten joku tietää miten saada tanssijan kroppa treenaamatta yhtään, voi lähettää minulle tietoa asiasta! Ei nimittäin ollut raejuustopyllyä kenelläkään heistä. Kovasti olivat alusvaatteisillaan ja sällit viskoivat tyttöjä ympäriinsä. Kävin myös katsomassa Comédie Francaisessa Le Malade Imaginaire-näytelmän (kerroin kenties jo tästä?) ja Huchette-teatterissa Cantatrice Chauven. Luulosairas oli aika pompöösi tekele. Enemmän nautin ilmapiiristä ja itse arkkitehtuurista. Kaikki aina näytellään niin YLI. Mutta olihan se hienoa nähdä. Ionescon tekeleet ovat taas niin absurdeja, että ne toimivat. Minä ainakin repesin. Taas olin siellä jonkun lukiolaisryhmän kanssa, taisivat olla USA:sta. Grandma in tha house! Kuinkahan ylpeä Svante on minun teatteri-innostuksesta?

Olen myös tietenkin syönyt hyvin. Of course. Lilane-ravintola on Laura P:n kehuma ja se oli kyllä hintansa väärti. Varsinkin ravioli-alkuruoka oli tajuttoman hyvää. Paikka on tunnettu kohokkaistaan ja tällä kertaa oli vuorossa persikkakohokas. Suli suuhun. Edellisiltana menin kahden suomitytsän kanssa Bellevillessä sijaitsevaan Tierra del Fuego-ravintolaan. Seinät olivat pastellisävyiset ja palvelu lämmintä. Ruoka oli täyttävää ja mutkatonta. Paikan chili con carne rökitti kouluruokaloiden version 6-0. Yllätys. Edellisviikolla olimme tyttöjen kanssa kokoontuneet Café Charboniin Oberkampfilla (se katu on täynnä baareja). Ruoka oli hyvää ja ympäristö kaunis mutta jo sisääntullessa sieraimiin leijui epämiellyttävä haju. Sellainen pinttynyt oksennuksen haju. Tyylin sedulan ominaistuoksu aamuyöllä. Se antoi vähän miinuspisteitä. Oberkampfilla pysähdyin piraattibaariin aperolle ja nam nam mitä drinksuja! Vähän liikaa sokeria mun makuun mutta Laura B olisi ollut taivaassa. Miinusta siitä, että Johnny Depp oli no show. Näitä rafloja on kertynyt lisääkin mutta ainakin mun pitää vielä lisätä tähän Chez Lucie-rafla. Kävelin tämän ohi pari viikkoa sitten ja paikka jäi mieleen. Noin viikko sitten harhailin alueella ja pysähdyin illalliselle. Menu oli kalliimman puoleinen (noin 25 egeä) mutta Maaria nautti kovasti. Ravintola on siis kreolipaikka, erikoistunut Martiniquen ruokaan, ja kalaa sekä mausteita riittää. Olen niin lälläri, että mun ti punch täytyi laimentaa mehulla. Tulista kastiketta laitoin mun pääruokaan pienen nokareen ja sen jälkeen ängin leipää nassuun. Se polte ei haihtunut niin kuin wasabi vaan se jäi kytemään ikävästi. Olen aika baby. Mutta oli todella hassu paikka, väriä  riitti (ei ollut beigeä) ja tauluja roikkui seinillä. Omistajamies oli creepyn ja ihanan välimaastossa.

Palaan kuulumisiin piakkoin, nyt olisi nukkumaanmenoaika Mörrille (ja Minnille).