torstai 19. heinäkuuta 2012

Reissunainen palaa kotiin


Hei maailma, Maaria täällä. Istun tutulla paikallani JIR:n toimituksessa. Lentoni lähtee myöhään illalla Pariisia kohti ja minulla on pari tuntia aikaa haihatella ja lukea kesämekoista kunnes pomoni vie minut lentokentälle. Olo on onnellinen ja haikea-tunne joka on tullut tutuksi tämän vuoden aikana. Olisin mielelläni pidentänyt oleskeluani, jotta olisin voinut paremmin tutustua tähän kiehtovaan saareen ja sen paratiisimaisiin naapureihin. Mutta elämä odottaa Suomessa, vuoden irtiottoni lähenee loppua. Tavallaan ihan hyvä, odotan ihanien rakkauspakkausten halaamista, tuttuja nurkkia, valkoviinihetkiä äidin majatalossa ja no...arkea. Luksusta on se, että saan kaikki tavarani samaan paikkaan. Tai, ainakin ne tavarat, jotka päätän pitää. Helvetillinen muutto Kerttulinkadulta ja kamojen raahaminen ympäri maailmaa on saanut minut oivaltamaan, että vähemmän on oikeasti ihan hyvä juttu. Kotona alan tarkastelemaan omaisuuttani karsimismielessä. Mutta Parikan kengistä ja kukkamekkokokoelmasta en luovu!

Aamulla pakkasin loput kamat laukkuun ja siivosin huoneeni. Olin suunnitellut, että tällä kertaa teen kaiken ajoissa ja en stressaa. Jaahas, tottakai juoksin ahdistuneena asuntolan käytävilla, hinkkasin pinttynyttä tahraa pöydästa, yritin ahtaa patjaa vastapestyyn suojalakanaan ja pompin eri toimistojen väliä. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Sain tavarani raahattua toimistolle (huone piti tyhjentää ja kaikki muodollisuudet suorittaa aamupäivällä), jossa on mukavia ihmisiä, printteri ja niin...kyyti lentokentälle. Kävelin laukkuineni toimitukseen asuntolasta, jota ihmiset pitävät pähkähulluna. Sain sitten taukopaikasta (Sprite se tytön tiellä pitää) kyydin 500 metrin päähän lehden toimitukseen koska eihän kukaan kävele matkalaukkujen kanssa. Mä olenkin sissi! Ja uskon, että matkustajan täytyy pystyä itse kuljettamaan matkatavaransa. Tämä periaate joutuu koetukselle pitkien ulkomaanoleskelujen aikana, jolloin hikoilen ja kärsin roinani kanssa. Olenkin heittänyt kolmet parit (nuhjuisia) kenkiä roskiin ja lahjoittanut muille huiman määrän roinaa hoitoaineesta kirjoihin.

Pitkittyneelle radiohiljaisuudelle on syy. Palasin edellispäivänä melkein kahden viikon Madagaskarin matkalta. Kyseessä oli siis viikon paattimatka Nosy Be-saaren läheisyydessä. Ou mama, oli kaunista. Ja rauhallista. Madagaskarissa on viime aikoina ollut rauhatonta ja matkaani suhtauduttiin töissä ja kadulla pelokkaasti. Perusviesti oli, että "Älä mene sinne ja jos on aivan pakko mennä...älä tee mitään ja älä mene mihinkään". Tätä sain kuunnella niin paljon ennen matkaa, että viimeisenä iltana mietin ahdistuneena, että mihin olen pääni pistänyt. Apua. Lopputulos: Rauhallisin paikka ikinä. Ei mitään ongelmia.

Seuraavaksi, nauttikaa kuvista.

Maaria tulee kotiin.



Paattiosuuden jälkeen majoituin matkanjärjestäjän tyhjillään olevaan taloon kukkulalla. Taivas.



Matkan perusanti: lukuhetki laineilla 

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Maaria täyttää vuosia

Heräsin aamulla kahdeksan aikoihin ja kömmin rannalle pystytetyn teltan sisältä ulos. Alkoi olla jo kuuma. Meri oli äänekäs ja kimalteli kauniisti. Naamalla oli rippeet edellisen päivän meikistä. Kurkkuun sattui, minulla oli kauhistuttava pissahätä ja himoitsin raikasta vettä. Vanheneminen on loistokasta.

Oli meillä "juhannuskokko"

Eilen kävin ruokaostoksilla särmikkään saksalaisen Billien kanssa. Hän lähtee parin päivän päästä takaisin syömään bratwurstia kutikulmillensa ja hän halusi järjestää illanistujaiset rannalla. Tämähän sopi minulle loistavasti, sillä samalla sain juhlistettua biitsillä synttäreitäni. Auto kurvasi asuntolasta täynnä tavaraa makuupusseista grillihiiliin suuntana Ermitagen rauhallinen hiekkaranta. Grillasimme makkaraa ja vaahtokarkkeja sekä maistelimme maustettua rommia. Minä puhuin ranskalaisesta siideristä, Sveitsistä ja vaellusreissuista illan ja yön aikana. Kitara otettiin esiin ja Beatlesin ikivihreät raikuivat yössä. Minulle taidettiin myös hoilata onnittelulaulut. Telttaan menin koisimaan jo aamuyöstä, vanha kun olen.  



Aamulla kun istuin rannalla mietin kuinka uskomaton tämä kulunut vuosi on ollut. Välillä en voi uskoa, että olen asunut Pariisissa taiteilija-asunnossa (jossa vietettiin koiran hautajaisia). Montpellierin kapeat kujat ja hämyisät kuppilat veivät sydämeni. Vapaaehtoistyöjakso Senegalissa oli unohtumaton elämys-ja nyt tiedän miltä tuntuu olla haluttua tavaraa naimamarkkinoilla. Ja nyt olen vulkaanisella saarella toisella puolella maapalloa kuuntelemassa malaya-rytmejä. Mitähän seuraava vuosi tuo tullessaan?





Olen yrittänyt käydä mahdollisimman usein markkinoilla. Useimmiten mukaani tarttuu hedelmiä ja pikkupurtavaa. Tulen Suomessa ehdottomasti ikävöimään Réunionin valtavaa hedelmävalikoimaa. Suuri osa hedelmistä on minulle täysin tuntemattomia. (Mikään ei ole ollut pahaa tähän mennessä.) Kaikenlaiset hillot, tuliset kastikkeet ja levitteet ovat myös löytäneet tiensä laukkuuni. Laukusta puheen ollen, minulla on tuon tyylinen värikäs korilaukku, joka näkyy yllä olevassa kuvassa. Kollega töistä osti sen minulle lahjaksi, se on ollut kovassa käytössä. Haisee vaan oudolle.

Alussa ihmettelin miksi jokapaikassa lukee "Dodo". Dodo on sukupuuttoon kuollut lentokyvytön lintu ja sen kuva koristaa monia seiniä, teeppareita...ja eritoten olutpulloja. Dodo-olut on paikallisten ykkösjuoma.




Viime vuonna harhailin Pariisin kaduilla Fête de la Musique-juhlan aikana. Suosittelen kaikille Pariisin matkaa tuona ihastuttavana iltana ja yönä. Myös Réunionilla tämä ranskalainen perinnejuhla on voimissaan. Yleisesti ottaen Saint-Denisin kadut tyhjenevät täysin kuuden aikoihin illalla. Poks ja kaikki on kiinni ja pimeänä. Mutta ei torstaina. Vietin suurimman osan illasta lehdessä olevan Soe-harjoittelijan ja hänen kamujensa seurassa. Kuten Pariisissa, kadunkulmissa esiintyi heavy-muusikoita, gospel-orkestereita ja levyjä pyöritteleviä dj:tä. Tapahtuma oli (luonnollisesti) paljon pienempi täällä kuin Pariisin tapaisessa miljoonakaupungissa, mutta kuitenkin aivan ihastuttava. Milloin Suomessa järjestetään valtakunnallisen musiikkijuhla? Meillä on jo Ravintolapäivä. 


maanantai 11. kesäkuuta 2012

Viikonloppureissu ja itkukohtaus metsässä

Tulin juuri ovesta sisälle. Ranskassa on parlamenttivaalit, joten lehden toimituksessa paiskitaan töitä. Kello on 01:00 maanantaiaamulla. Onneksi sain ilmaisen voileivän ja Sprite-tölkin. Olen voittaja!



Torstaina olin ns. hengellisellä vaelluksella työn puolesta. Näpyttelin illan vaalihuuman aikana kokemuksiani ja aistimuksiani tekstiksi tietokoneen näytölle. Vaelluksen aikana oli yksi vähän vaikeampi kohta, jossa piti  kiivetä pienen matkaa kallionseinämää. Se oli sateen jäljiltä aika märkä ja minä en millään saanut tukevaa otetta mistään. Siinä seison polvet tutisten ja katselin vuoroin alas, vuoroin ylös. Sain itkukohtauksen, kun olin aivan varma, että tipun ja lyön pääni. Professional. Minulla oli samat tuntemukset sukellusta kokeillessa ja ennen kun minut työnnettiin lentokoneesta (köytettynä mieheen, joka halusi hypätä). Innostus muuttuu kuristavaksi ja musertavaksi peloksi. Huomaan ajattelevani, että "tämä on luonnotonta, kuolen pian". En mahda itselleni mitään, kyyneleet alkavat valua poskia pitkin. No, kenties kauheampiakin asioita löytyy maailmasta?

Päivän aikana satoi, olin kuin uitettu koira. Nyt vaatteet juuri haisevat juuri siltä-märältä labradorinnoutajalta. Olen yrittänyt käydä hakemassa Crousin vastaanottotiskiltä lanttia pesukoneeseen, mutta joku on innokas pyykkääjä ja ne ovat aina loppu. Kohta dumppaan lemuavat vaatteet lavuaariin ja alan senegalailaismamman tavoin veivaamaan niitä. Tai kun minä ole kyseessä, enemmänkin vähän paijailen niitä.

Viikonlopuksi lähdin Saint-Pierreen. Pakkasin kamat kasaan myöhään aamupäivällä ja kipitin linja-autoasemalle. Paikan päällä huomasin, että pakkaamiseni jätti toivomisen varaa: pyyhe, hammasharja, hammastahna ja kasvoputsari unohtuivat. Kuivasin itseni suihkun jälkeen silkkiaamutakilla ja pesin naaman samppoolla.

Saint-Pierre on kiva paikka, keskustassa on ranta ja keskusta on huomattavasti Saint-Denisiä eloisampi. Jos menen Saint-Denisin keskustaan kuuden jälkeen illalla on se aivan kuollut. Sen sijaan Réunionilla ihmiset ovat perinteisesti olleet hyvin aamuvirkkuja, monet paikat aukeavat aikaisin. Esimerkiksi kaupungin linja-autoyrityksen myyntipisteet aukeavat klo 07:30. Asuntolan lähellä oleva kahvila-baari aukeaa kuuden-seitsemän välillä aamulla. Hulluja nämä ihmiset! Mutta Saint-Pierressä tapahtuu myös iltaisin.








Menin Saint-Pierressä tuttavan kutsumana taidenäyttelyn avajaisiin. Olin jatkuvasti napsimassa leivonnaisia (Miksi kukaan muu ei syönyt niitä?), kiertelin katselemassa teoksia siristellen silmiä ja käännellen päätä ja juttelin taiteilijoiden kanssa. Illan päätteksi istuimme näyttelytilan lattialla ja joimme olutta. Jatkoimme le Tamponin kaupunkiin taiteilijaresidenssin avajaisiin. Siellä oli groovy DJ, ruokaa ja juomaa. Olen muuten niin daiju, että oli maksamassa boolilasillisestani. Juu, ei tarvinnut. Kiersin tilan ympäri neljä kertaa, sillä koin että minun pitää kompensoida perusmössömäisyyttäni jotenkin. Kaikki olivat luovia ja hassuja Taiteilijoita, ja minä vain peruspirkko. Onneksi minulla on salainen ase: suomalaisuus. Se antaa minulle tietyn eksoottisen viban. Girlsin Hannaa (muokaten) lainatakseni: "You come from Finland, that makes you naturally interesting."

Ei pelkkä paratiisi


tiistai 5. kesäkuuta 2012

Flipperistä hindujuhlallisuuksiin

Maaria ilmoittautuu palvelukseen. Flipperin (ja sen kolmenkymmenen kamun) osoittelu merillä ja hindujuhlallisuuksiin osallistuminen on vienyt mehut. Ja niin, olen minä (hivenen) ällöttävää automaattikahviakin juonut toimituksessa.

Töissä olen ollut mukana tekemässä haastatteluita ("Miksi minun varjollani on kellomekko?", miettii varmaan moni lehden toimittaja) ja olen istunut näppiksen ääressä. Välillä olen ostanut perusmättöä viereisestä snack baarista (snack ja snacking ovat varmaan yleisimmät kyltit katukuvassa)-kalaa jollakin kastikkeella, papuja, tulista soosia ja tietenkin....riisiä. Olen kuullut lukemattomien ulkomaalaisten manaavan Réunionin riisimaniaa. Riisiä syödään aina. Pienen ajan kuluttua pasta, perunat ja couscous houkuttelevat unissakin. Itse olen ollut täällä niin lyhyen aikaa, että riisi ei vielä tule korvista ulos, mutta kyllä se välillä kyllästyttää. Aika ajoin menen jonkun kollegan kanssa läheiseen raflaan syömään oikein kunnolla. Tämä on kuitenkin Ranska, joten ruoka ei ole mikään lyhyt tankkaushetki. Lounaalla saa rauhassa viipyä. Ellei sitten työtehtävät paina liikaa päälle ja silloin toimittaja voi murustella leipää päätteensä päälle.

Töistä vielä sen verran, että nostan todellakin hattua toimittajille. Tänään lähdin töistä puoli kasin aikoihin ja olin taas kerran ensimmäisten joukossa. Siellä he naputtelevat, selaavat muistiinpanojaan, keskustelevat muiden kanssa parannusehdotuksista tai tekevat puhelinhaastatteluja. Ei ole ollenkaan tavatonta, että kun minä vedän takkia niskaan klo 18-20 (jolloin vatsakin alkaa kurnia), joku toimittajista palaa juttukeikalta ja alkaa kirjoittaa juttuaan. Heillä ei ainakaan ole ongelmia liiallisen vapaa-ajan kanssa. "Menisinkö tänä iltana entisöintikurssille vai kynsihoitoon?" Not.

Ja sitten vapaalle. Työkaverini kutsui minut mukaan hindujuhlallisuuksiin viime sunnuntaina. Usein ihastelen Réunionilla Tamoul-hindujen värikkäitä temppeleitä. Ihan kuin joku olisi päättänyt maalata rakennukset hattaraväreillä. Ihanaa. Aika ajoin Réunionilla tämä ryhmä järjestetää kauniita uskonnollisia kulkueita ja kävelee hiilillä. Eli ihan samanlaista touhua kuin ev.lut.kirkon jumalanpalveluksissa. Sunnuntaina Saint-Paulissa oli kunnon Tamoul-pippalot. Ihmiset pukeutuivat vaaleanpunaiseen, riisuivat kengät ja lävistivät ihonsa metallilla. Minä olin menossa mukana, paitsi siinä kivuliaassa osassa. Täytyy myöntää, että en ole ikinä nähnyt mitään tuollaista. Talsin asfalttitiellä kulkueen mukana (ja väistelin liekkejä) ilman haisulikenkiä pari tuntia. Toljotin, räpsin kuvia ja yritin olla tönimättä kanssamarssijoita. Lopulta saavuimme temppeliin. Olin ollut kasvisdietillä pari päivää, jotta minäkin saisin astua sisälle temppelialueelle.Moni sanoi minulle, että "Voit sinä mussuttaa lihapullia...ei kukaan saa koskaan tietää". No ei niin, mutta se olisi tuntunut väärältä, joten söin kasviksia ja juustoa pari hassua päivää. Papukaijamerkki, kun nykyajan ihminen osaa olla pari päivää syömättä lihaa. Surullista, mutta totta.




Kävin myös vilkaisemassa Flipperin vointia. Olimme lapsuudessani niin läheisiä. Menin marokkolaisen Hananin ja ranskalaisen Julien kanssa Saint-Gillesiin katsomaan, josko delfiinit olisivat liikkeellä. Ja nehän olivat. Olin varautunut siihen, että emme näkisi mitään merinisäkkäitä, mutta onneksi olin väärässä. Paattimatka kesti kaksi tuntia ja siihen kuului aamupala ja cocktail. Siinä cocktailissa oli rommin lisäksi mehua, joten kai se sopi siten aamupäivään. Me thinks. Pian lähdön jälkeen ihmiset alkoivat osoitella oikealle päin ja pöytien yli hypittiin kamera kaulassa killuen. Delfiinit olivat leikkisällä päällä ja niitä oli paljon. Yhdessä vaiheessa niitä oli vasemmalla, oikealla, takana ja edessä. Se oli kaunista. Pakostakin mietin sitä kamalaa dokumenttia delfiinien lahtauksesta Japanissa. "Miten joku voi?", pohdin kun delfiinit hyppivät ja pomppivat edessäni.



lauantai 26. toukokuuta 2012

Maarian kuulumiset


Olen huono hönö(hömppä)bloggari, taas ehti kulua melkein kaksi viikkoa ilman päivityksen päivitystä. Onneksi en saa tästä palkkaa (ja sori äiti). Puolustuksekseni voin sanoa, että olin viime viikolla lomalla ja kiersin saarta laukku kivuliaasti olkapäällä roikkuen. Näin kaikenlaista suloista, kuten nyrkin kokoisia hämiksiä. Hui.
Pieniä alttareita löytyy vaelluspolkujen varrelta
Uskonnosta puheen ollen, hipsin eilen aamulla tuomioistuimeen seuraamaan jättimäistä Juliano Verbard-juttua. Eikö nimi sano mitään? Juu, en minäkään ollut kuullut siitä mitään aikaisemmin. Juliano Verbard on paikallisen lahkon perustaja ja guru. Hän väitti, että Neitsyt Maria ilmestyi hänelle ja hän kokosi ympärillensä kiihkeän seuraajajoukon. Lahkon aktiviteetteihin kuului kaikkea mukavaa, kuten alaikäisten sieppaukset ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Tästä toiminnasta (ja vankeustuomion langettamisesta) on aikaa, nyt tuomioistuin on käsitellyt tapahtumaketjua, joka muistuttaa Hollywood-leffaa. Hulluinta on, että tämä kaikki on oikeasti tapahtunut pienellä pläntillä vulkaanista massaa. Siis, joukko Verbardin kannattajia kaappasi helikopterin (kuljettanineen päivineen)ja hurautti hakemaan Julianon ja hänen pari lahkokamuansa vankilasta. He onnistuivat piileskelemään poliisilta pienen aikaa ennen kiinni jäämistään. Oikean elämän Pako. Aika jännää oli seurata tapauksen käsittelyä oikeussalissa. Pari muutakin oikeudenkäyntiä olen täällä nähnyt. Sanotaanko vaikka, että täällä oikeudenkäynnit ovat vähän kiihkeämpiä ja tunteellisempia tapauksia kuin koti-Suomessa.       



 Olen myös samoillut metsässä ja ollut yhtä Äiti Luonnon kanssa. No enpäs oikeastaan, tuo oli aika paksua scheissea. Olen kyllä astunut vaelluspoluille vaelluskengissäni ja puuskuttanut punaisena teräspappojen pyyhältäessä ohi. Valitsin ensimmäiseksi vaellukseksi 6,5 tunnin hikoilusession ylämäkien ja mudan valtakunnassa. Olisin kenties voinut aloittaa vaikka kävelyretkellä läheiseen leipomoon. "Et sitten voinut kiertää sitä?", kysyi majataloni isäntä kun hän näki mutavellissä uitetut vaelluskenkäni. Olen todella ylpeä itsestäni-minunlaiseni cityihminen jaksoi tarpoa koko päivän. Maisemat olivat kyllä aivan mahtavat. Tosin vaeltaminen voi olla täällä aika turhauttavaa puuhaa. Voit kävellä usean tunnin ja sitten saavut viimeinkin sille kuuluisalle näköalapaikalle ja...et näe yhtään mitään. Usvavaippa peittää kaiken.   



Onko kukaan muu koukussa tähän?


sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Kulttuurihirmu Saint-Leussa



Niin siinä sitten kävi, että minä lähdin eilen Saint-Leun kaupunkiin esittävän taiteen festareille. Päätöksen tein edellisenä iltana kun sain kun sainkin itselleni vuodepaikan hostellista. Minua varoiteltiin töissä, että "Siellä on sitten tosi paljon väkeä". Okei.

Käyskentelin rannalla ja kävin katsomassa ilmaisia esityksiä. Esittävää taidetta oli akrobatiasta villeihin rumpurytmeihin. Pidin niistä kaikista. Kaupungin pääkatu toimi estraadina, parinkymmenen metrin välein oli jotakin kivaa. Mukavaa oli, että osa esiintyjistä oli kovia ammattilaisia kun taas osa oli amatöörejä. Söin kirpeää omenalakua ja ihastelin. Tunnelma muistutti jatseja, kadulla oli kunnon groove. Seurasin myös kaupungin edustalla laineilla ratsastavia surffareita. "Pitäisikö minunkin yrittää?", mietin.

Hostellissani majaili surffareiden oloisia tyyppejä. (Saint-Leu on surffipoitsujen ja riippuliitäjien suosiossa. Pieni sivuhuomio: Surffipojat eivät käytä yöpukua makuusalissa.) Riippuliitoa harkitsen täällä vakavasti, sitä kautta maisemia voisi ihastella yläilmoista. Tällä pikareissulla minulle riitti kuitenkin herkkupöperöt rannalla. Minusta on kai tullut aikuinen, sillä minua ei haitannut hedelmäliha ananascocktailissa, eikä raaka kala ruoka-annoksessani. Kulinaristinen suurvoitto.  






Sen perusteella, mitä olen näiden kahden ensimmäisen viikon aikana nähnyt, sanoisin että suurin osa Réunionin kaupungeista ei ole häkellyttävän kauniita. Toivoin, että kaupunkien kadut olisivat täynnä ihastuttavan ränsistyneitä, yksityiskohtaisesti koristeltuja ja värikkäitä puutaloja. Eivät ole. Tai no, kyllä täällä on myös äärimmäisen kauniita rakennuksia, jotka on entisöity suurella rakkaudella ja huolella. Ne ovat kuitenkin vähemmistössä. Sitten on myös ihan vain ränsistyneitä rakennuksia (jotka ovat usein kylläkin värikkäitä, tai ovat sitä kenties joskus olleet). Suurin osa edustaa modernimpaa ilmettä, Turun tauti levisi siis tännekin asti. Onneksi väriä ei ole sentään säästelty. Ja jos totta puhutaan, huojuvat palmut ja iloiset tervehdykset kadulla antavat paljon anteeksi.





Köröttelin äsken kotiin Saint-Denisiin. Klap klap, niin bussi pysähtyi. Senegalissa kolikolla kopautettiin bussiin kattoon tai seinään, niin kuski pysäytti bussin. Täällä matkustaja taputtaa jos haluaa jäädä seuraavalla pysäkillä. Täytyy joskus yrittää tätä Suomessa. Satakunnan Liikenteen sedällä voisi olla ihmettelemistä.

 


 




torstai 10. toukokuuta 2012

Varkaan jäljillä

                        Luksushuoneeni. Kaksi viikkoa jo mennyt ja en ole saanut lakanoita (tai tyynyä) ostettua.

"Kylppäri". Tai siis vaatekaappi, johon on ängetty lavuaari.
Ostin viime perjantaina herkkuja kaupasta. Silkinpehmeää luonnonjugurttia, ananasmehua, leikkelettä ja réunionilaista juustoa tarttui mukaan. Oi oi. Laitoin ne huolellisesti Ratsula-pussiin ja yhteisen keittiön jääkaappiin. Parin päivän päästä menin hakemaan juustoa ja jugurttia jääkaapista. Katsos kummaa, noin kuusi jugurttipurkkia oli hävinnyt pussista. Harmitti. No, itkin asiasta vähän ihmisille (myös naamakirjassa) ja ostin seuraavalla kauppareissulla mangojugurttia aamupalaksi ja ängin pussiin piiloon. Kaksi päivää sitten menin jääkaapille ja koko pussi oli kadonnut. Tai nyt huijasin, tyhjä juustonalusta ja leikkelepakkaus oli jätetty rauhaan. Päättelen tästä (epäkorrektisti), että voro on joko A) kasvissyöjä tai B) muslimi. Tai outo koska kuka nyt ei pidä meetvurstista? Onneksi olin ehtinyt syömään vuohenjuuston, brien varas tosin nappasi. Mun juustoon ei kosketa prkl!

Mieleeni on tullut synkkinä hetkinä, että voisin sekoittaa laksatiivista ainetta jugurttiin ja laittaa sen jääkaappiin. No, jospa en kuitenkaan. Se olisi tuhmaa. Kerroin Véroniquelle tapahtuneesta. Hän sanoi, että varkaalla oli varmasti nälkä ja hän on köyhä. No kyllä, näin minäkin olen yrittänyt ajatella. Mutta ei se tätä oikeuta. Voin myös kuvitella, että jokin poikaporukka menee keittöön katsomaan "jos siellä sattuisi olemaan sitä maukasta luomujugurttia". Olen päättänyt ratkaista ongelman niin, että laitan jääkaappiin mahdollisimman vähän ruokaa. Onneksi sentään viini säästyi, lämmin roséviini voittaa aina pöllityn roséviinin.

Ensi viikolla minulla on loma. Minun pitäisi vielä keksiä, mitä haluan tehdä. Menen varmaan johonkin pieneen majataloon, luen kirjaa pihalla ja syön passionhedelmiä.



Tai rantakin käy.


lauantai 5. toukokuuta 2012

Humppalullaharjoittelijan päiväkirjat


Mun elämä on niin rankkaa. Tänään luin opaskirjaa näissä maisemissa. Mä en kestä.




On mun elämä täällä välillä vähän raskasta. Eikun ihan aikuisten oikeesti. Aloitin nimittäin töissä keskiviikkona. Arvatkaa jännittikö. Ihan turhaan, sillä mun Véronique, minun ohjaajani, on maailman rennoin ja mukavin ihminen. Mun työpäiviin kuuluu Véroniquen haamuna toimiminen, toimituksen arjen seuraaminen ja pienimuotoinen näppäimistön hakkaaminen. Seuraan Véroniquen haastatteluita (yritän myös tehdä omia muistiinpanoja, jotta läsnäoloni vaikuttaisi järkevältä) ja kirjoitan hänelle pienimuotoisia käännöksiä/raportteja. Eilen annoin hänelle ensimmäisen tiivistelmän aineenopettajien ja luokanopettajien opettajaharjoittelusta Suomessa.Varsinkin reportaaseja on ollut mielenkiintoista seurata, olemme menneet kouluihin, eri laitoksiin ja tapahtumiin haastattelemaan ihmisiä ja seuraamaan ajankohtaisia aiheita. Näen äärimmäisen mielenkiintoisia paikkoja, tapaan kiehtovia tyyppejä ja opin koulutusmaailmasta. Aika ainutkertaista.

Véronique siis vastaa koulutusasioista lehdessä, ellei se ole tullut selväksi jo annetuista vihjeistä (ja olen tainnut siitä höpöttääkin aikaisemmin).Välillä hän haluaa tietää lisää jostakin tietystä aiheesta, kuten esimerkiksi juuri opettajakoulutuksesta Suomessa ja minä pääsen tutkimushommiin. Haen ylimakeaa automaattikahvia, huokailen äänekkäästi kun yritän löytää sujuvan ja oikeaoppisen käännöksen sanalle nimikko-oppilas ja lueskelen yliopistojen opinto-oppaita. Jossakin vaiheessa Véro lukee laatimani materiaalin läpi, korjaa kielioppivirheet ja sen sellaiset, käy sen minun kanssani läpi ja kenties käyttää sitä jossakin vaiheessa. Hän sanoi, että harjoittelun tarkoituksena on ranskan kielen parissa pakertaminen. Toimittajanhommissa olen enemmänkin hänen varjonsa. En tiedä hyötyykö hän tai lehti minun harjoittelustani kauhean paljon, mutta minä ainakin saan tästä paljon irti.

Ai missä on se raskas osa? No, työpäivät ovat aika pitkiä. Olen mennyt töihin ysiksi ja hipsinyt kotia kohti klo 19-21:15 välisenä aikana. Olen aina ollut ensimmäisten joukossa laittamassa takkia niskaan. Suurin osa toimittajista tekee ihan hirvittävän pitkiä päiviä, mutta tietenkin välillä on hiljaisempia jaksoja uutisrintamalla ja he voivat huilia. Väsy on ollut aika kauhea kun olen puolen tunnin kävelylenkin jälkeen astunut asuntolan ovesta sisälle. Mutta no worries, minulla on humppalullaharjoittelijana lupa mennä kotiin silloin kun haluan. (Mutta viideltä en kehtaa mennä kotiin) Muutenkin voin aika vapaasti tehdä mitä haluan. Jos esimerkiksi haluan ottaa vapaapäivän ja mennä kuuntelemaan runonlausuntaa rannalle, voin sen tehdä. Kunhan se on ranskaksi. 
 
Viikonloput on varattu levolle, dataamiselle (jota surkea netti rajoittaa), saaren tutkimiselle ja tulevien matkojen suunnittelulle. Tai no, huomenna menen töihin seuraamaan presidentinvaalien toista kierrosta. Siellä saa ilmaisen voileivän. Kuka nyt sellaisesta kieltäytyisi?

Tätä olen kuunnellut viime aikoina. Tuomas voi olla klikkaamatta ettei tarvitse tunkea mitään korvakäytäviin.