Meidän kakkapylly

Vein äsken herran ulos ja tuli hieno kakka. Oikein miinalaivan mallinen. Veli, aka kakkakuiskaaja, olisi ollut lapsestaan ylpeä. Ja siis ulos tämä torttu väännettiin. Tämä akateemikko *tietysti* kivasti keräsi herran tuotokset. Tämä totaalinen sisäsiisteys on ollut tavoitteena nyt noin kymmenen kuukautta ja melkein siellä ollaan. Ennen kakka tuli valkoiselle matolle aina lenkin jälkeen. Ei oikein Huu hiffannut lenkkien tarkoitusta. Mamman kalliit matot ovat vieläkin (pesulakeikoista huolimatta) hienosti koristeltuja tummilla läiskillä. Vähitellen Huu on älynnyt, että vessa sijaitsee ulkona, ei nukkamaton päällä. Ainakin yleensä.

Aamulle klo 5 Herra Huu hyppäsi kivasti mun sängylle ja halusi leikkiä. Rauno Rapumies, rakas lelu, roikkui suusta. Sitä sitten ängettiin Maarian suuhun. Tylsä hupakko kun ei innostu. Onneksi iskä on kivempi. Jäyhä juristimies on usein polvillaan maassa ja harrastaa vetoleikkejä kolmikiloisen rääpäleen kanssa. Kova peto on Huu, hirveä murina kuuluu kun Raunoa tai vaihtoehtoisesti Annelia vedetään. Pelottaisi jos valot sammuttaisi. Sitten kun päästää irti, tunkee meidän veitikka sitä käteen. Eksä ny leiki? Uusi strategia on läimästä tassulla feissiin LÄPS. On ikävästi tätä perheväkivaltaa Esivallankadulla.

Ai missä Herra Huu on nyt? Tietty mamman vieressä katse anovana. Kova on Huun nälkä. Välillä kuuluu itkemistä ja sydäntäsärkevää vinkumista kun syö lihapullaa. Kunnes äiti antaa manipuloivalle nälkäiselle piskille ruokaa. Hanhenmaksaa ja lohta. Ihan vähän vaan.

Game of Thrones

Kuten kaikki tietävät, olen aika lailla koukussa fantasiafiktioon. Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse-kirjat on luettu moneen otteeseen ja odotan kieli pitkällä True Bloodin neljättä tuotantokautta. Eric is my man, tietysti. Intohimoni sekä kyseistä kirjasarjaa että Alan Ballin luomusta kohtaan on tosin huomattavasti laantunut vuosin saatossa. Hyvä niin. Meni fanitus kenties liian pitkälle. Tosin sain sitä kautta tutustua mahtaviin kanssafaneihin, joihin olen vieläkin päivittäin yhteydessä. Lovely ladies. Patricia Briggsin Mercy Thompson-kirjat ovat huikean koukuttavia. Niissä seikkailevat kaikenlaiset yliluonnolliset örkit. Kyseinen kirjasarja on minulle nykyään mieluisampi kuin Sookien seikkailut Louisianan yössä. Taru Sormusten Herrasta nyt on vaan paras kirja ikinä, ei siitä pääse mihinkään. Se on tullut kolme kertaa luettua, voi sitä ihanuutta! Harry Potter on viihdyttävä ja mukaansa tempaava ja Anne Ricen tuotannon pintaa olen saanut raapaistua. Philip Pullmanin Universumien Tomu koristaa myös kirjahyllyni.

Mutta nyt itse asiaan: Game of Thrones. Monet tuttavani ovat minulle ylistäneet George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu-kirjasarjaa. On kuulema aivan must. Nyt pari viikkoa sitten HBO:n telkkarisarja alkoi USA:ssa ja pitihän siihen tutustua. Kaikki muut ovat olleet aivan myytyjä, Mörri on vähän vaiheessa. Sarja vaikuttaa laadukkaalta ja näyttelijöissä ei ole valittamista. Mutta minulle tulee sarjasta vähän campy olo, en aivan koe sen olevan uskottava. Yksi ensimmäisistä ajatuksista oli akateeminen Ewwww...I thought I was close with my brother. Kivasti oli sisarusten välistä bondingia. Paljon verta ja suolenpätkiä. And creepy shit. Jännittävää kyllä, minua järkytti eniten erään eläimen kohtalo toisessa jaksossa. Samaten hepan karu fate The Walking Deadissa oli kauhein. Jos Viggo Mortensen heitettäisiin vielä sarjaan vaeltelemaan Sean Beanin kanssa, olisi Maaria tyytyväisempi tyttö. Viggo osaisi suolestaa pupun ja lausua runoja italiaksi. Jos sarja yhtään kiinnostaa niin vilkaiskaa pikku pätkä täältä KLIK. Ai mistä sarja kertoo? Vallan tavoittelusta, juonittelusta, seksistä ja vielä vähän yliluonnolista elementtiä sekaan soppaan. Siis siitä tavallisesta.

Ja muuten, winter is not coming. Olen ihan tarpeeksi juonut kuumaa teetä ja imitoinut Michelin-miestä. For a lifetime.

Monsieur Huu, mon amour!

Herra Huu tuli elämäämme viime elokuussa. Veljeni piteli pienen pientä nyyttiä sylissään kun hänet tuotiin kotiin. Alussa hän oli eksyneen oloinen, kömpelö ja aavistuksen arka. Chihu-herra nukahti lopulta jalkapöytäni päälle. Sen jälkeen Herra Huu ei ole arkaa nähnytkään. Yhdessä vaiheessa meidän kaikkien perheenjäsenten kädet ja varpaat olivat täynnä pieniä punaisia jälkiä koiraherran purukaluston jäljiltä. Kiellot vain yllyttivät häntä. Varsinkin öisin hänestä kuoriutui mr Hyde, joka järsi sormia ja riehui naaman päällä. Kaiken lisäksi Huun libido oli vertaansa vailla, edes takaraivo ei säästynyt jynkytykseltä.

Jo parisen viikkoa Huu on ollut kuin kunnon partiopoika. Näykkiminen on vähentynyt minimiin ja hulluuskohtaukset ovat (enimmäkseen) menneisyydessä. Nyt ei edes tarvitse pelätä, että hän raatelisi vieraamme nakkisormet. Nylkyttäminen on myös harvinaista tai sitten minä olen menettänyt viehätysvoimani Herra Huun silmissä. Noh, alushousujani hän sentään kantelee ylpeänä ympäri taloa, joten kaikki toivo ei ole menetetty. Äiti on vielä kunnon seksisymboli, illalla hänen lukiessa kirjaa Herra Huun himot saavat voiton. Rory Gilmoren teeppari sen sanoi: reading is sexy. Onkohan meidän kulta kasvamassa aikuiseksi vai onko tämä parannus hetkellinen mielenhäiriö? Joka tapauksessa, koirulimme on haalinut fanipohjaa hoodeilla. Aina kun ihmisen varjokin ilmaantuu, alkaa hirveä hännänheilutus, vetäminen ja ennakoiva heittäytyminen selälle. Rub my tummy please. Kauhea crowdpleaser tuo meidän monsieur.