Humppalullaharjoittelijan päiväkirjat

Mun elämä on niin rankkaa. Tänään luin opaskirjaa näissä maisemissa. Mä en kestä.




On mun elämä täällä välillä vähän raskasta. Eikun ihan aikuisten oikeesti. Aloitin nimittäin töissä keskiviikkona. Arvatkaa jännittikö. Ihan turhaan, sillä mun Véronique, minun ohjaajani, on maailman rennoin ja mukavin ihminen. Mun työpäiviin kuuluu Véroniquen haamuna toimiminen, toimituksen arjen seuraaminen ja pienimuotoinen näppäimistön hakkaaminen. Seuraan Véroniquen haastatteluita (yritän myös tehdä omia muistiinpanoja, jotta läsnäoloni vaikuttaisi järkevältä) ja kirjoitan hänelle pienimuotoisia käännöksiä/raportteja. Eilen annoin hänelle ensimmäisen tiivistelmän aineenopettajien ja luokanopettajien opettajaharjoittelusta Suomessa.Varsinkin reportaaseja on ollut mielenkiintoista seurata, olemme menneet kouluihin, eri laitoksiin ja tapahtumiin haastattelemaan ihmisiä ja seuraamaan ajankohtaisia aiheita. Näen äärimmäisen mielenkiintoisia paikkoja, tapaan kiehtovia tyyppejä ja opin koulutusmaailmasta. Aika ainutkertaista.

Véronique siis vastaa koulutusasioista lehdessä, ellei se ole tullut selväksi jo annetuista vihjeistä (ja olen tainnut siitä höpöttääkin aikaisemmin).Välillä hän haluaa tietää lisää jostakin tietystä aiheesta, kuten esimerkiksi juuri opettajakoulutuksesta Suomessa ja minä pääsen tutkimushommiin. Haen ylimakeaa automaattikahvia, huokailen äänekkäästi kun yritän löytää sujuvan ja oikeaoppisen käännöksen sanalle nimikko-oppilas ja lueskelen yliopistojen opinto-oppaita. Jossakin vaiheessa Véro lukee laatimani materiaalin läpi, korjaa kielioppivirheet ja sen sellaiset, käy sen minun kanssani läpi ja kenties käyttää sitä jossakin vaiheessa. Hän sanoi, että harjoittelun tarkoituksena on ranskan kielen parissa pakertaminen. Toimittajanhommissa olen enemmänkin hänen varjonsa. En tiedä hyötyykö hän tai lehti minun harjoittelustani kauhean paljon, mutta minä ainakin saan tästä paljon irti.

Ai missä on se raskas osa? No, työpäivät ovat aika pitkiä. Olen mennyt töihin ysiksi ja hipsinyt kotia kohti klo 19-21:15 välisenä aikana. Olen aina ollut ensimmäisten joukossa laittamassa takkia niskaan. Suurin osa toimittajista tekee ihan hirvittävän pitkiä päiviä, mutta tietenkin välillä on hiljaisempia jaksoja uutisrintamalla ja he voivat huilia. Väsy on ollut aika kauhea kun olen puolen tunnin kävelylenkin jälkeen astunut asuntolan ovesta sisälle. Mutta no worries, minulla on humppalullaharjoittelijana lupa mennä kotiin silloin kun haluan. (Mutta viideltä en kehtaa mennä kotiin) Muutenkin voin aika vapaasti tehdä mitä haluan. Jos esimerkiksi haluan ottaa vapaapäivän ja mennä kuuntelemaan runonlausuntaa rannalle, voin sen tehdä. Kunhan se on ranskaksi. 
 
Viikonloput on varattu levolle, dataamiselle (jota surkea netti rajoittaa), saaren tutkimiselle ja tulevien matkojen suunnittelulle. Tai no, huomenna menen töihin seuraamaan presidentinvaalien toista kierrosta. Siellä saa ilmaisen voileivän. Kuka nyt sellaisesta kieltäytyisi?

Tätä olen kuunnellut viime aikoina. Tuomas voi olla klikkaamatta ettei tarvitse tunkea mitään korvakäytäviin.