Eräänä lauantaina

Eräänä lauantaina heräsin aivan liian aikaisin ja poljin Iseon rautatieasemalle. Ulkona ei suinkaan satanut, päinvastoin alkamassa oli kaunis ja aurinkoinen kesäpäivä. Olin edellisenä iltana päättänyt viettää sen Parmassa. Olin saanut jostakin päähäni, että sinne olisi hienoa päästä. (Luulen, että syy liittyy eittämättä parmankinkkun) Toimistolla minulle sanottiin, että joo on se ihan mukava kaupunki. Ja siellä syö hyvin. Ai hyvää ruokaa vai? No menoksi sitten! 

Brescian katunäkymä

Jos Iseosta haluaa päästä koluamaan suurta maailmaa, pitää ensiksi matkustaa junalla puolisen tuntia Bresciaan. Olin etukäteen laskenut, että vaihtoajakseni Bresciassa jäisi parikymmentä minuuttia. Koska elämä ei aina mene kuten Strömsössä, oli junani myöhässä ja Parman juna ehti lähteä nenän edestä. Tai oli minulla kaksi minuuttia aikaa, valitettavasti se ei riittänyt kiukuttelevalle automaatille. Onneksi alan olla sen verran kokenut matkakettu, etten vähästä hermostu. Seuraava juna lähti kahden tunnin kuluttua, joten lähdin lampsimaan ympäri Brescian vanhaa kaupunkia. Ehdin nautiskella energisestä tori-ilmapiiristä ja kirjoittaa ylös mielenkiintoisen oloisia kahviloita ja ravintoja, ennen kuin suuntasin takaisin rautatieasemalle.

Yleensä en saa junassa mitään tehtyä, korkeintaan torkun tai luen roskalehtiä. Maisema ulkona ei ollut Toscanan pittoreskeja kukkuloita nähnytkään. Tällä kertaa yllätin jopa itseni ja hyödynsin ne pari hiljaista tuntia junassa. Otin vihkon kauniiseen käteen ja aloin kirjoittaa kuukausittaista kolumniani. Tuloksen näette tässä. 

Päiväreissuni oli lyhentynyt sen pari tuntia junakämmin takia, mutta ei sen takia kannata pelihousuja repiä. Ensivilaukselta vaikutti selvältä, että Parma oli söpö kaupunki. Asukkaita lienee noin Turun asukasluvun verran. Suurin syy rakastaa Parmaa ei kuitenkaan taida liittyä söpöihin pastelliväreihin tai kapeisiin kujiin, vaan ruokakulttuuriin. Itsekin olin sinne tullut sen takia. Ja eikun syömään! 

Kun matkustaa Italiassa, on sidottu ruokailuaikoihin. Ja se parin tunnin lounasaika oli loppumassa. Tietysti nälkäinen matkalainen voi löytää kuivan leivän kulmakapakasta ruokailuaikojen ulkopuolellakin, mutta minä en ollut matkustanut yhteen Italian gastronomisista keskuksista syödäkseni kämäistä voileipää. Joten kipitin nopeasti vanhaan keskustaan, käännyin pienehkölle kujalle ja pysäytin ensimmäisen paikallisen oloisen ihmisen. Olen käyttänyt tätä taktiikkaa useasti, ja se toimii. 

"Voitteko suositella minulle hyvää ravintolaa täältä läheltä?"

No toki hän pystyi sen tekemään.

Suuntasin hänen suosittelemaansa baariin, josta saa myös taivaallista ruokaa. Löysin helposti kyseisen baarin pieneltä aukiolta. Kaikki ulos levitetyt pöydät olivat täynnä. Italiankielinen puheensorina täytti ilman. Pienen odottelun jälkeen minulle järjestettiin pöytä. Lasillinen kuplivaa lambruscoa kätösessä oli mukava nauttia auringonpaisteesta. Parmassa kun olin, otin alkuruuaksi parmankinkkua ja pääruuaksi kasvistäytteisiä tortelleja. Taas kerran ohikulkija oli oikeassa, ruoka oli todella hyvää ja ympäristö viihtyisä. Kannatti siis taas kerran kuunnella paikallista.

Täydellä vatsalla oli hyvä jatkaa kaupunkiin tutustumista. Kiertelin iltapäivän ajan pikkukujia, menin sisälle kirkkoihin ja seurasin katujen vilinää. Harkitsin pitkään Italian slow food-liikkeen Osterie d'Italia-oppaan ostamista. Mutta niin, se ruoka. Turistitoimiston herttainen signore merkitsi karttaani kuusi erilaista lihakauppaa, joista löytyy hyvälaatuista ja laajalti suitsutettua prosciutto crudo di Parma-kinkkua. Eräässä niistä lihakauppias antoi minulle maistiaisen. Oho. Olenhan minä parmankinkkua syönyt-niin kotimaassa kuin ulkomaillakin-mutta tämä makukokemus oli aivan eri planeetalta. Otin paketin parmankinkkua mukaan. Lisäksi mukaan tarttui vähän paikallista makkaraakin. Seuraavaksi suuntasin juustokauppaan, ostamaan parmesaania. 

"Onko teidän parmesaaninne kovin erilaista kuin ruokakaupasta ostettava?"

Tuhahdus.

"...Me teemme tämän itse."

Selvä. Aikamoinen pala parmesaania sujahti myös kassiin. 

Miten niin taidan pitää katulyhdyistä?

Kun pääsin illalla kotiin, söin seisaaltani keittiössä parmankinkkua. Onnistuin säästämään säälittävän peukalonkokoisen palan Ainolle. Sekin teki tiukkaa.