Maaria Karoliina Barcelona

Hola hola!
Viime viikon keskiviikkona ostin Eurolines-bussiliput Barcelonaan ja torstai-aamupäivällä varasin hostellit. Bussi Barcelonan suuntaan lähti torstaina klo 12:30. Nousiko Laura B:n verenpaine? Mun kolme amerikkalaista tuttua (joista yksi on jo aika hyvä kaveri) ja yksi kanadalainen typy olivat jo aikaisemmin päättäneet mennä Barcelonaan ja minä hyppäsin kelkkaan viime metreillä. "Tule Maaria, olisi kiva jos tulisit!" tehosi yllättävän hyvin. No minähän menin. Laukkuun ängin ne harvat vaatteet jotka eivät lojuneet pyykkipussin pohjalla ja kiinnitin rahavyön mekon alle (Tiedän Tuomas, very uncool). Tulostin kartat ja hostellien varausvahvistukset kiireellä ennen kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle bussipysäkille menoa. Noh, kävi kuten aina. Aikaa oli vaikka muille jakaa, höpöttelin Sam-koalasta ja myrkyllisista käärmeistä australialaispariskunnan kanssa. Ihmeellisinta on, että aussit aina katsovat minua kuin päistähullua udellessani,että täytettiinkö Sam-polo oikeasti. Siis mitä? Sitten alan selittää valokuvasta, jossa palomies antaa loukkaantuneelle Samille vettä. Sam löysi rakkauden myöhemmin eläinhoitolasta, mutta menehtyi. Kenties kannattaa keksiä muita small talk-aiheita.



Sagrada Família

Barcelona on muuten hurmaava kaupunki. Moni on minulle sitä vuolaasti kehunut ja Vicky Christina Barcelona-leffa antoi viimeisen sysäyksen. Sinne on päästävä. Monet tahot ovat myös varoittaneet samaan hengenvetoon taskuvarkauksista. Eivät tainneet liioitella. Perjantai-illalla kun olin palaamassa hostellille epäilyttävän oloinen nainen lyöttäytyi seuraan. "Let's go to the disco!" taisi olla repliikki. Ote laukusta tiukkeni ja kiinnitin tapani mukaan katseeni eteenpäin ja harpoin tarmokkaasti rullaportaiden luo. Sitten eräs nuorimies lyöttäytyy seuraan ja nappaa kiinni minun rusetistani ja alkaa repiä sitä. Minun pariisilaiseen tikattuun rusettiin ei kukaan jäbä koske! Aloin sitten repiä hänen tahmakäsiään pois (tiukka ote muuten) kun huomasin, että laukkuni oli auki. Hui, vilkaisin taakseni ja eräs poika näpräili mukamas viattomasti kännykkäänsä. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mitään ei viety. Matkakumppanini Kaitlin ei ollut yhtä onnekas. Hänen laukkunsa vietiin ravintolasta ja sen mukana luottokortti, passi (?) ja kännykkä. Ihanaa.



Annan ehkä itsestäni vähän hurlumihei-kuvan mutta todellisuudessa olen tarkka tavaroideni kanssa ulkomailla. Laukku on aina olan yli-mallia ja ote siitä on (varsinkin metrossa, rautatieasemalla yms.) kuristava. Barcelonassa vaatteiden alla oleva rahavyö oli kovassa käytössä (majapaikkojen lukittavat kaapit vaikuttivat olevan hataraa tekoa). Jaa mitä siellä on? Toinen luottokortti, toinen henkilöllisyystodistus, korttien kuoletukseen tarvittavat tiedot ja vähän käteistä. Itse koen, että kaksi luottokorttia/pankkikorttia ja passi + eurooppalainen henkilöllisyystodistus ovat käteviä matkaseuralaisia. Jos toinen katoaa, ei ole lirissä. Varsinkin paljon yksin reissaavana täytyy olla Plan B käytössä. (Nyt täytyy toivoa, että taskuvarkaat ja rikollisliigat eivät lue Mörrin blogia. Riski on suuri.) Mutta juu, melkein kävi ikävästi. Myös ilmaisen Gaudí-kävelykierroksen opas varoitti moneen otteeseen metroasemilla väijyvistä taskuvarkaista. Hän jopa näytti meille neljä hänelle tuttua taskuvarasta (lienee sanomatta selvää, että porukka ei liiemmin välittänyt sormella osoittelusta). Opin myös, että metron ensimmäistä ja viimeistä vaunua kannattaa välttää, sillä taskuvarkaat suosivat niitä. Ihmiset rynnivät kiireellä sinne, joten ne ovat usein täynnä. Taskuvarkaat toimivat nopeasti ja nousevat usein metrosta ennen kuin se lähtee liikkeelle.That said, metroasemilla oli ihan tajuton määrä vartijoita ja metroasemat olivat muutenkin huomionarvoisen siistejä paikkoja. Joten pelätä ei varsinaisesti tarvinnut. Välillä tosin vilkuilin suihkepullojen varalta, ettei naamani saa kakkakuorrutetta. Kaverini Laura P:n naamalle siis ruiskutettin uloste/virtsa-nestettä ja kaikki kamat pöllitiin hänen saapuessa kaupunkiin. Tervetuloa Barcelonaan!

Bongasin myös muuta kuin taskuvarkaita. Gaudí-kierroksen jälkeen innostuin herrasta oikein kunnolla ja kävin ihastelemassa hänen luomuksiansa. Tämä kuulostaa varmasti aivan naurettavalta, mutta kun tutustuin hänen rakennuksiinsa, meinasi kyynel tulla silmäkulmaan. Ihoa pisteli. Niskaa särki kun tujottelin kattojen yksityiskohtia tuntikaupalla. Kuljin suu auki ihmetellen kaikkea sitä kauneutta. Casa Batlló on yksi Barcelonan kuuluisimmista rakennuksista, enkä ihmettele. Jännittävintä siinä on se, että rakennuksessa asuu yksityisiä asukkaita. Samaa koskea monia Gaudín rakennuksia, mikäköhän mahtaa olla asuntojen käypä hinta? Gaudí ei ainoastaan luonut erityislaatuista, outoa ja silmiähivelevää arkkitehtuuria. Se oli myös käytännöllistä ja uraauurtaavaa. Hän kiinnitti varsinkin huomiota valoon ja symboliikkaan. Palau Güell ei ole yhtä kuuluisa kuin monet muut Gaudín rakennuksista. Sen ulkomuoto on vaatimaton (noh Gaudín rakennukseksi) mutta sisäpuolelta se on kaikkea muuta. Se on synkkä ja puu on näkyvässä asemassa rakennuksen sisällä. Suusta pääsi "vau" aika usein. Sagrada Família on kaunein näkemäni kirkko. Sen voin sanoa ilman epäilyksen häivää. Gaudí tajusi itsekin, että hän ei saisi luomustaan valmiiksi elinaikanaan, joten hän jätti tulevia arkkitehteja varten yksityiskohtaiset suunnitelmat ja mallit. Ne tietysti tuhottiin suurilta osin sisällissodan aikana. Kirkko valmistunee noin kolmenkymmenen vuoden päästä. Siinä on ihan kiva määrä yksityiskohtia! Ainoa miinus Gaudí-rakennuksissä on hinta. Matkalainen köyhtyy ihan mukavasti. Mutta oli se sen arvoista. Parc Güell pitää sisällään muun muassa Gaudín talon (joka oli pettymys), postikorteissa esiintyvän liskon, ihanan näköalan Barcelonan kaupungin ylle ja kaupungin kuuluisimman arkkitehdin suunnittelemia rakennuksia, rakennelmia ja esineitä. Hipsin myös vilkaisemaan Barcelonetan aluetta ja upotin varpaani lämpimään hiekkaan. Ranta oli ihan kiva, mutta ei mitenkään erikoinen (Damn you Corsica!). Kävin myös Katalonian kansallismuseossa väsyttämässä jalkojani. Kyseistä museota on moni ihminen minulle kehunut ja olihan se aika vaikuttava. Myös itse rakennus kukkulan päällä on näkemisen arvoinen. Iltaisin sen edessä järjestetään musiikki- ja valoshow suihkulähteen (lähteiden) vettä hyödyntäen.





Palau Güell


  


Tirrien klaaniin kuuluvana mussutin tietysti ihan mukavan määrän hyvää ruokaa ja maistelin sangriaa ja punaviiniä antaumuksella. Rakastan tapas-perinnettä, joten maistoin kaikkea patatas bravas-annoksista täytettyihin chilipalkoihin. Maistoin myös tapojeni vastaisesti chiliolutta, mutta ei. Oluelta se maistui. Yövyin kaksi yötä Casa Gracía Central-hostellissa ja pidin siitä kovasti. Se oli pienehkö ja hyvällä maulla sisustettu. Monet Gaudín rakennuksista sijaitsivat kivenheiton päässä. Varasin sängyn Equity Point Gothic-hostellista yhdeksi yöksi. Se oli kivalla paikalla lähellä rantaa ja keskellä vanhaa keskustaa, mutta kyllä edellisessä hostellissa oli huomattavasti enemmän luonnetta ja kotoisaa tunnelmaa. Minulle on usein sanottu, että "Ei sillä ole väliä missä asuu." Olen eri mieltä. Silloin kun asuu homeisessa murjussa, toitottaa matkalainen itsellensä tätä mantraa. Mutta silloin kun löytää halvahkon majapaikan, jossa viihtyy...Sillä on väliä. Olen saanut asua aivan mahtavissa majataloissa ja hostelleissa ja ne ovat rikastaneet matkaa olennaisesti. Ja tässä yhteydessä "mahtava" ei tarkoita "kallista". En ole varsinaisti koskaan asunut ihan hirveässä majapaikassa. Kenties se johtuu siitä, että valitsen majapaikat edellisten vieraiden arvion perustella. Majapaikkamakuni on kenties myös perua vanhemmilta, jotka välttelivät halpoja tusinahotelleja ja arvostivat yksilöllisyyttä ja lämmintä tunnelmaa. 

Casa Batlló







Olin porukalla matkassa mutta aika suuren osan ajasta vilistin ympäri Barcelonan katuja yksin. Nautin viilettää katuja yksin ja tehdä ihan sitä mitä minä haluan tehdä.Tytöillä oli monissa asioissa eri kiinnostuksen kohteet. Olen vähän tylsä arkkitehtuuribongari. Mutta tasapaino on kaikean a ja o, joten osan ajasta vietin sosiaalisena tyyppinä lauman kanssa.Lauantai-illalla menin kolmen tytön kanssa viisikerroksiseen Razzmatazz-yökerhoon ja minä lähdin kodin suuntaan ensimmäisenä viiden jälkeen. Metro kulkee koko yön läpi lauantaisin ja suuri määrä vartijoita piti yöhillujien turvallisuudesta huolta. Aamulla hostellin aulassa oli suuri määrä glitterposkisia matkalaisia, edellisenä iltana oli ollut Sensation-pippalot (joo, en ollut minäkään aikaisemmin kuullut) kaupungissa ja meno oli kuulema ollut rajua. Ei mitään muistikuvaa tapahtumista ja sellain.

Bussimatka sujui ongelmitta, tosin en koskaan ole välittänyt siitä, että Eurolinesin matkoilla reissaajat pakotetaan ulos bussista taukojen aikana. Thank God ei öisin. Menomatkalla vieressäni istui rukoileva mies, jonka kättä tarvitsi siirtää reideltäni omalle puolelle. Ei tainnut tuntea muhkuroita. Paluumatkalla en oikein pystynyt nukkumaan ja aamuviideltä olo oli mitä raikkain kun saavuimme Montpellieriin. Hytisimme ratikkapysäkillä ja odotimme kyytiä. Raahauduttuani huoneeseen otin "torkut" ja heräsin noin kahdentoista tunnin kuluttua. Se oli hyvä reissu se. 

Ihan kivat värit, eikös joo?



PS: Miksi valokuvat aina vammailevat? Valmiissa jutussa ne ovat ihan erilailla kuin sitä luodessa. Ärrmurr.



Korsika ja muuta kivaa

Anteeksi pitkittynyt radiohiljaisuus. Oli tärkeää tekemistä, kuten rannalla makoilu Korsikan saarella. Juu tiedän, nykyajan opiskelijat ovat ihan hunningolla. "Minun aikanani opiskelijat istuivat kiltisti tenttikirjojen ääressä alennuskuponkeja leikellen." Ai oliko kivaa reissussa? Arvatkaa.

Tuolla oli ihan ok maiskuttaa herkkupöperöitä.

Olemme jo pienen aikaa Ellen Pellenin kanssa höpöttäneet Korsikasta. Laitoimme töpinäksi pienen aikaa sitten ja varasimme lauttaliput ja aloimme tehdä tutkimustyötä. Viime torstaina lähdimme junalla Montpellieristä Touloniin. Siellä tapoimme aikaa irkkubaarissa ja lähdimme matkakassit heiluen Corsica Ferries-laivan kyytiin illalla. Aamulla kun heräsin virkeänä, kauniina ja freesinä nojatuolissa kuolatun torkutun  (ajattele Cludia Schiffer venyttelemässä) yön jälkeen, olimme saapuneet Ajaccioon. Matkasimme söpössä pienessä junassa (ruhtinaalliset kaksi vaunua) viisi tuntia ennen kuin saavuimme kotipesäämme Calvin herttaiseen rantakaupunkiin. Olisin kenties voinut hölkätä junaa nopeammin määränpäähän (minähän olen erittäin lahjakas kestävyysjuoksija, kuten kaikki tietävät). Aika ajoin juna tööttäili, luultavasti ajaakseen vapaana laiduntavat lehmät raiteilta pois. Nostalginen ja söötti kuvaavat aika hyvin kyytiämme.

Calvi on yksi Korsikan suosituimmista turistikohteistä. Kesäkauden turistiryysis on ohi, joten saimme Ellenin kanssa rauhassa maleksia rannalla. Korsikan rannat ovat ansainneet maineensa, vesi oli kristallinkirkasta ja hiekka hienoa. Joku tosin hälytti viranomaiset, sillä valas oli rantautunut maihin. Pinkki uimapuku (ei siis punainen, sävyero on selvä) oli päällä tällä valasyksilöllä. Jännä juttu. Huomaa kyllä, että olen vanhempieni lapsukainen. Sen verran herkkupeppu olen. Korsikalaiset haisulijuustot, maittavat makkarat, viikunahillo ja viini pehmustavat mukavasti arsetta. Se kun oli surullisen pieni aikaisemmin.



Tuossa minun Île-Roussen privaatti rantani.

Kiipeilemme Calvin kaupungissa, istuimme terasseilla maistellen korsikalaisia viinejä, söimme herkkuja muurien ympäröimässä vanhassa kaupungissa ihastellen alhaalla välkkyviä sataman valoja. Kyllä elämä voi olla ihanaa, ajattelin monta kertaa. Samaa ajattelin kun kiipesin hengästyneenä Île-Roussen majakalle. Laskeuduin yksityiselle rannalla, josta pulahdin turkoosiin veteen vilvoittelemaan.   

Olen usein kuullut, että ystävyys joutuu todelliselle koetukselle yhteisellä matkalla. Olen aivan samaa mieltä. Kun on toisen henkilön kanssa on pitkän (noh pitkän ja pitkän) aikajakson (mahdollisesti) rättiväsyneenä, kettuuntuneena ja lannistuneena, paljastaa se paljon ihmissuhteesta. Make it or break it. Onneksi voin kertoa, että minun ja mademoiselle Lahden yhteinen reissu sujui oikein hyvin. Matka oli mainio ja Ellen ei missään vaiheessa esim. yrittänyt kuristaa minua. Se on hyvä se. Maaria voi nimittäin joskus saada pienimuotoisen hermoromahduksen. Jotkut, tosin harvat, tahot ovat kenties sen nähneet. Mörrin manuaalista voi bongata seuraavat simppelit ohjeet. *Varoitusmerkit: Hiljainen Maaria. Varotoimet: Älä häiritse, vaan jätä mököttämään.*

Reissu ei sujunut ilman kivoja pieniä jännitysmomentteja. No ei tietenkään. Meidän piti muun muassa viettää lauantai-iltapäivä Île-Roussessa, mutta juna oli rikki. Ei ollut ollenkaan varmaa, että juna saataisiin korjattua seuraavaan päivään mennessä.Turistikauden ulkopuolella rautatien työntekijät eivät kuulema aina halua työskennellä. Ja sehän on kiva juttu se. Seuraavana päivänä meillä oli siis deitti lautan kanssa Ajaccion satamassa. Hotellimme isäntä totesi säälien "Oh, les pauvres" kun kerroimme hänelle mahdollisesta ongelmasta. Busseja ei siis ole sunnuntaina ollenkaan. Vaihtoehto B olisi ollut kyltin askartelu, hameenhelman nostaminen korviin ja liftaaminen. Noh, kerta se olisi ollut ensimmäinenkin. Siihen ei onneksi tarvinnut turvautua (Laura B voi taas hengittää normaalisti), juna kulki normaalisti seuraavana päivänä. Lisäksi Ellenin ranskalainen pankkikortti meni lakkoon (tai lomalle, tiedä häntä). Näissä tilanteissa on hyvä, että reissaa jonkun kanssa. Maarian BNP Paribas. Mielenkiintoinen hetki oli myös se kun meitä ei päästetty laivalta maihin Toulonissa, sillä yöllä lautalla oli sattunut jotakin jännää. Neiti Marplen mielenkiinto heräsi, mitähän kummaa laivalla lie tapahtunut yön tunteina. Vakavat poliisisedät marssivat laivalle ja kaksi naista vietiin heidän luoksensa. Sitten pollarit lähestyivät erästä naista ja esittivät kysymyksiä hänen matkakumppanilleen (eivät oikein vaikuttaneet pitävän tästä, kumma juttu), kunnes eräs miesporukka huuhdahti, että "Me olemme täällä". Ja katsos vaan, kyseessä oli sama idioottiporukka, joka oli viihdyttänyt edellisenä iltana matkalaisia painimatsilla (siinä on minun mielestä aina ollut jotakin homoeroottista), rumpujen soitolla, huutamisella ja nylkytysdemonstraatiolla. Ihmiset olivat todella innoissaan tästä kellon lyödessä kaksitoista yöllä. Ylläri pylläri. Summa summarum, matka sujui ilman suurempia katastrofeja. Olen huomannut, että asiat yleensäkin kääntyvät parhain päin. Ainakin aikanaan ja jollakin tavalla (mutta ei välttämättä niinkuin on itse alun perin suunnitellut).


Olen saanut koko ikäni kuulla, että huudan. "Sä et tiedä kuinka äänekäs olet!" Hyssyttely on ihan mun top 3-ärsyttävien asioiden listalla. Vähänkös on holhoavaa käytöstä (Just sinä Tuomas). Onneksi ulkomailla ei tarvitse olla hengittämättä ettei häiritse kanssaihmisiä olemassaolollaan. Eihän? Minua ja Elleniä pyydettiin olemaan hiljaa junamatkalla Montpellieristä Touloniin (mummo, kukas muu). Laivamatkalla minua (olin jo tosin melkein unen mailla), Elleniä ja ihanan oloista aussityttöä Danielleä pyydettiin madaltamaan volyymiä. Paluumatkalla Toulonista Montpellieriin vanha mammuska mulkoili meitä ja mumisi, että hänen pitää vaihtaa paikkaa, sillä "c'est insupportable". Hmpf. Olenko kenties missannut jotakin? Eikö junassa saa puhua päiväsaikaan vierustoverinsa kanssa? Rehellisesti sanottuna koen meidän puhuneen aika hiljaa (tosin muiden mukaan oma käsitykseni äänenvoimakkuudesta on usein virheellinen). Itse olen Suomessa kuunnellut junassa vieraan ihmisen yksityiskohtaista selostusta parisuhteestaan, terveydentilastaan ja sänkypuuhistaan. Käänsin vain romskuni sivua.

 

Kyllä se puuskuttaminen Île-Roussen majakalle kannatti.




Opin muuten uuden asian. Kun harmaahapsinen brittimies kysyy, että "What do you have for tea in Finland?" hän ei puhu äidin mahtavista teen kanssa nautittavista kolmioleivistä (tosin hänen pitäisi maistaa niitä) vaan ruuasta. Oppia ikä kaikki. Tutustuimme Garyyn Calvissa sijaitsevassa skottipubissa (pubin nimessä ollut Loch Ness taisi olla skotlantilaisin asia koko puljussa). Hän tarjosi meille myöhemmin teetä ja haisulijuustoa samalla höpöttäen hänen mainiosta Lontoossa asuvasta pojastaan. Olen kuulema myös aivan Abban Agnethan näköinen. Eikö Frida ollut se tummatukkainen? Elämäni rakkauden nimi oli muuten Sven. Det är bra att veta.

Tässä pari kuvaa Calvista.



Crouching tiger

Eilen minun uskoni ihmiskunnan hyvyyteen vahvistui entisestään. Tiedän mitä ajattelette, "Voiko se kukkahelma maailmanparantaja olla vielä naiivimpi?" Joo, kyllä voin. Olin edellisviikon elokuvatieteen luennolla antanut mun luentomuistiinpanot lainaan herttaisesti hymyileville kiinalaistytöille. He olivat ihan hukassa luennolla ja minä olen noh...vähän pehmo. Annoin raapustukseni heille lainaan ja sovimme, että he palauttaisivat ne seuraavalla luennolla.Tytöt eivät ilmaantuneet ollenkaan luennolle ja Maariaa ketutti kympillä. Kesken luennon näin, että kiinalaistytöt seisoivat pihalla, heiluttivat minulle ja osoittelivat muistiinpanojani. Kohta huomasin, että eräs tytöistä lähestyi avointa ikkunaa kurottautuen korkean puskan yli. Hän heitti paperin (tavoitteenaan saada se ikkunasta sisään) mutta tietysti se leijui maahan strategisesti puskan ja luentosalin ikkunan väliin. Samaan aikaan luennoitsija jatkoi höpötystään Star Wars-elokuvasta ja sen erikoispiirteistä. Parin minuutin kuluttua yksi tytöistä hiipi (semi-ryömi) ikkunan takana (periaattessa koko seinä on lasia) A4-paperi naamansa edessä. Tämä varmaan liittyy pelkoon kasvojen menetyksestä, Huipputärkeä paperi ojennettiin lopulta minun vieressäni istuvalle tytölle ja Idän crouching tiger hiipi pois.

Myönnän auliisti, että olen hyväuskoinen ihminen. Se on osittain luonteelleni ominaista mutta se on myös osittain tietoinen päätös. Tämä ei tosin tarkoita sitä, että olisin typerä hupakko, joka ei ymmärrä maailman realiteetteja. Tai ehkä se tarkoittaa juuri sitä. Jos eteeni tulee tilanne, jossa kanssaihminen tarvitsee pienen palveluksen, autan häntä. Tiedostan, että on olemassa riski, että minua huijataan. Autan silti tilanteissa jossa mahdollinen harmi tai menetys on suhteellisen pieni. Esimerkiksi yhdellä luennolla raapustamani muistiinpanot eivät ole maailman tärkein asia. Olen myös usein lainnannut tuntemattomille ihmisille rahaa lounasjonossa. Yleensä olen saanut roponi takaisin nettipankin kautta. Asiat eivät kuitenkaan aina mene kuten Strömsössä. Kerran annoin pari euroa tytölle Hansa-keskuksessa. Hänellä oli kepit ja hän vaikutti alakuloiselta (tiedättehän, maailma on potkinut päähän ja sellain). Hän kuulema tarvitsi vähän hiluja päästäkseen bussilla kotiin. Mietin päässäni, että tarina vaikuttaa oudolta ja epätödennäköiseltä. Sitten aloin pohtia, että entäpäs jos tarina on totta ja hänellä ei ole ketään, hän on rahaton ja pomppii yhdellä jalalla ympäriinsä. Raasu.Tulin siihen lopputulokseen, että parin euron menetys ei vie minua vararikkoon ja ojensin rahat. Olin hyvällä tuulella sen iltapäivän kunnes näin saman tytön kikattelemassa kaveriensa kanssa Hansa-keskuksessa ilman keppejä. Kehtasi vielä jäädä rikospaikalle! Muistan usein itseäni siitä, että on monen monia tilanteita jolloin minua on autettu pyyteettömästi. Se lämmittää sydäntä, maailma voi olla ihana paikka. Ja juu juu, se voi olla myös ihan paska paikka.

Tähän viikkoon on myös kuulunut illallinen ranskalaisessa kimppakämpässä. Mussutimme suolaista piirakkaa, kutkuttavaa salaattia (ei Lauran mieleen, salaatissa oli muun muassa manteleita ja omenaa, köh köh) ja jälkiruuaksi keittoa (tämä oli mielenkiintoista). Slurps. Lisäksi emäntänä häärinyt Anne tarjosi meille valkoviinijuomaa, jossa oli mausteena neilikkaa, inkivääriä, hunajaa yms. Nam, täytyy joskus testata kotikeittiössä. Älä pelkää iskä, en pakota sinua maistamaan sellaista viiniin pyhyyden häpäisevää juomaa! Isossa boheemissa asunnossa oli muuten villisian pää ja kylpyhuone, jonka valokatkaisija usein tervehti tulijaa pienellä sähköiskulla. Eilen menimme taasen isolla porukalla piraattibaariin maistelemaan Planteur-rommijuomia. Minä rakastan sitä paikkaa! Saimme vielä kivasti silmäniloa, sillä seuraamme liittyi harvinaisen salskea sänkipärstäinen ranskalaismies. Hän oli erään nimeltämainitsemattoman ystäväni kaveri. Hän sattuu olemaan magneetti komeille ranskalaismiehille (Boy, I want to get bitten by that radioactive spider!) Tämä yksilö oli hyvin klassisella tavalla komea, melkein GQ-tasoa. Kuten olen aikaisemmin sanonut, ranskalaisissa miehissä on sitä jotakin. Ja ei, se ei liity ainoastaan hunajaiseen ranskankieleen. Mutta kyllä se on osa sitä viehätysvoimaa. Myös iäkkäämmät luennoitsijani ovat hyvin charmantteja, heillä on se kuuluisa pilke silmäkulmassa. Sammarit jalassa, hiekkapaperinassu ja pullistunut vatsanseutu...silti viehätysvoimaa riittää.

Jos päivä on ihan kökkö ja kaikki pissii, katsokaa tämä: KLIK

Sokerinhakureissulla

Ostin viime viikolla pullon halvahkoa valkoviiniä. Korkkiruuvia ei minun täysin kalustetusta keittiöstäni löydy (kertakäyttöastioita, Les Estivales-viinilasi ja kaksi levotonta lintulautasta kylläkin) mutta pohdin kaupassa, että eiköhän Ranskassa kaikilla opiskelijoilla ole viinipullon avaamiseen tarvittavat vehkeet. Kuten italialaisten vaellusvarusteisiin kuuluu oletettavasti pastakauha. Kolkuttelin äsken käytäväni ovia ja olen kyllä fransmanneihin erittäin pettynyt. Joko kukaan ei avannut (mä kyllä kuulin sen rapinan ja mökän niih) tai sitten ei löytynyt vehjettä opiskelijaboksista. Ehdin käymään kaksi kerrosta läpi (tämä on sitä suomalaista sisua) ennen kuin amerikkalainen Amien tuli vastaan ja auttoi neitoa hädässä. Hän oli, että "tottakai mulla on. Tämä on Ranska." Joo, niinhän sitä luulisi. Amien on muuten todella komea mies, joka voisi soittaa ihan missä vain katu-uskottavassa indie-bändissä. Tukkakin on sellainen en-minä-ole-tehnyt-tälle-mitään, eli perfect. Taisi olla pinkit pökät jalassa vielä kaiken lisäksi. Uuuh. Tämä oli sellainen aikuisten sokerinhakureissu.

Poikkesimme muuten Ellenin kanssa Nîmesissä lauantaina. Asso Erasmus Montpellier (vaihtarijärjestö) oli ilmoittanut, että siellä järjestetään jonkinlaiset festivaalit. Me menimme sinne, vaihtareita tai Asson väkeä ei kylläkään bongattu. Kyseessä taisi muuten olla jonkinen härkätaistelu-tapahtuma. Yritimme ostaa lippuja, mutta lopulta olimme, että eff this. Ei pysty, liian hapokasta. Välillä pohdin josko ranskalaiset tieten tahtoen yrittävät tehdä kaikesta mahdollisimman monimutkaista. Ihan mielenkiintoinen tavoite. Näin myös screeniltä kun härkää raahattiin jaloista pois areenalta. Joko kyseinen tyyppi kärsi narkolepsiasta tai sitten tapahtuma olisi ollut minulle liian verinen. Vaelsimme söpössä kaupungissa ympäriinsä ja lopulta päädyimme erääseen baariin apertitiiville. Ja olimme siellä noin kolme tuntia. Eräs pariskunta lyöttäytyi seuraamme ja heidän kanssaan me sitten hieroimme tuttavuutta ja joimme kuplivaa. Ei tapahtuisi Suomessa.

Katsoin muuten eräänä levottomana yönä Bridesmaids-leffan ja The Hangover-leffan. Kumpikin elokuva oli sairas (ja osittain mauton) komedia. Hekotin hulluna aamuyöllä ja nautin molemmasta tapauksesta. Itseeni Bridesmaids iski kuitenkin paljon kovemmin. Se oli hulvaton ja samalla aito, lämmin ja siinä oli ripaus surullisuutta. Mutta juu, ennen kaikkea ratkiriemukas. Äiti ja isä, älkää katsoka kumpaakaan. Trust me. Toinen juttu, milloin joku jossakin menee naimisiin jonkun kanssa (ja kutsuu minut häihin)? Hei ihan oikeasti. Olen ollut vain yksissä häissä (Siis pienissä häissä. Hihihi.) ja mun mekot kinuavat ulos vaatekaapista (tai niiden tilapäinen koti on tällä hetkellä pahvilaatikoissa, hirveä kohtalo).

Tuleville kuninkaallisille vieraille tiedoksi

Heipparalla,
long time no see (sanoi Helen Keller). Palasin juuri ihanasta piraattiluolasta nimeltä Barberousse. Tämä oli Ellenin ihana vinkki ja siellä kumosimme tietty rommijuomia. Oih, tuli Karibian mahtava purjehdusreissu mieleen...Voi niitä aikoja! Pitää ehdottomasti jossakin vaiheessa mennä uudelle purjehdukselle, note to self. Oli elämäni paras reissu (vaikka niitä kilpailijoita on runsaasti). Menkää ihmeessä Suomen purjelaivasäätiön purjehduksille, jos aika/rahatilanne sallii. Mahtava tapa yhdistää aktiviteettiloma nautiskeluun.

Mutta juu, postauksen tarkoitus oli antaa vinkkejä Montpellieriin tuleville vanhemmilleni. Oih, ihanat porukat tulevat tänne Mörrin vieraaksi! Asuntolahuoneen lattia ei kenties ole mitä parhain nukkumapaikka (täytyy muuten vielä kysäistä sitä yövierasasiaa asuntolan henkilökunnalta), joten olen vähän tutkiskellut valikoimaa netistä. Tässä pari ehdokasta Tirreille:

Les 4 étoiles Paikka vaikuttaa todella elegantilta ja minun vanhempien tyyliseltä pieneltä majatalolta. Lisäksi hinta ei ole hirvittävä.

Nid'Oiseau Kyseinen paikka vaikuttaa persoonalliselta ja laadukkaalta mestalta! Taas kerran, hinta ei kirpaise kovasti kun ottaa huomioon paikan (oletetun) tason.

Chambre d'Autres et Suite du Merle Blanc Tämä b&b vaikuttaa hassulta, korkeatasoiselta ja taiteelliselta. Onko kenties vähän liikaa mammalle ja papalle vai juuri sopivasti cooky?

Tietty hotels.com on aina hyvä paikka metsästää tarjouksia ja perushotelleja. Vaatimattomalla budjetilla matkustavia varten hostellit ovat oiva vaihtoehto. Esim. hostels.com tarjoaa paikkoja, joissa päänsä voi laskea tyynylle potematta huonoa omatuntoa kultaharkkojen tuhlaamisesta. Tosin kaikki sivustolla olevat "hostellit" ovat kyllä hotelleja, me thinks. Esim. Hotel Majestetic vaikuttaa lupaavalta "vaatimattomalta" majapaikalta. Siis vink, vink...Tuleeko minulle lisää vieraita?

Jos tänne päättää tulla, on esim. lento Pariisiin + TGV aika näpsäkkä yhdistelmä. Tyhmä Blue 1 päätti kaiketi lopettaa Pariisin lennot (iso buuu), joten täytyy turvautua muihin lentoyhtiöihin. Itse hyppäsin junaan Gare de Lyon-asemalta, josta pääsin etelään noin 3h 20 min. Aika huikeaa jos katsoo karttaa. Lentolippu+junalippu (yhteen suuntaan) oli noin 130 euroa ja olin vielä myöhään liikkeellä. Eli ei tule konkurssia. Myös lentokentältä Pariisista voi nousta junaan, mutta silloin täytyy mielestäni vaihtaa junaa Lyonissa (en laita päätä pantiksi tästä, nopealta vilaukselta vaikutti siltä). Myös Marseillesiin ja Nizzaan voi lentää suoraan (ja aika halvalla). Esim. Norwegian Air lentää Nizzaan ja Blue 1 Marseillesiin. Sekä tietysti Montpellieriin voi lentää, mutta se ei ole halvin vaihtoehto. Kannattaa olla ajoissa liikkeellä ja tarkkailla tarjouksia. En koeta houkutella ketään tänne. En tietenkään.

Ei ole huomenna luentoja ei! Koetan pyhittää päivän torkuille, asioiden hoitamiselle ja paikalliselle kansantanssille. Jeps, hyvää yötä!

Carrie Bradshaw täällä hei!

Kukkuluuruu murut,
oikein marenginmakeata iltapäivää sinne Suomeen! Olen usein miettinyt kuinka mahtavaa olisi olla freelance-kirjoittaja kuten Carrie. Istuu söpön Mac-läppärin ääressä alushoususillaan (älkää peljätkö, Montpellierin versio ei harrasta sellasta irstailua) ja höpöttelee niitä näitä. On kahvilla ja salaatilla kamujen kanssa ja ostaa Jimmyn kenkiä. Kelpaisi mullekin. Jotenkin mieleeni on kuitenkin hiipinyt ajatus, että kenties tämä ei vastaa normi-freelancerin arkea Suomessa (tai muualla Telluksella). Ihan vain pieni aavistus.

Anywhoo, täällä minä istun Vert Bois-asuntolan huoneessani luentojen välillä ja kirjoittelen lainaläppärilläni. Oli vaikea lopettaa virnistely eilen kun viimein kannoin pakettia huoneeseeni (ranskalaisen kirjaamisbyrokratian jälkeen). Olin varautunut, että aivan varmasti jokin on rikki tai muuta mahtavaa. Mutta ei, kone on kunnossa ja toimii moitteettomasti. Olin tosin pienen hermoromahduksen partaalla kun en saanut nettiä toimimaan. Mikään ei ole niin rasittavaa kuin toimimaton netti/elektroniikka yleensäkin. Sitten älysin, että minun piti luoda sijaintiprofiili ja hymy palautui huulille. Tiedon valtaväylä, internetsku. Tosin netti ei ole nopea tai luotettava, mutta sen kanssa on elettävä. Rakastan nettiyhteyttä, mutta en kenties menisi rakkaudessani yhtä pitkälle kuin britit, jotka asettavat netin tärkeämmälle sijalle kuin vesivessan. Siitä tuli mieleen, että yhdessä yliopistorakennuksessa (ainakin) on kyykkyvessa. Näin sen ja lähdin etsimään ympäri rakennusta ns. normivessaa. Ei ollut. Mitenköhän se prosessi onnistuu talvella sukkisten ja takin kanssa? Voi käydä vahinko ja haisen samalta kuin se vanha homssuinen mies, joka puristelee tomaatteja Porin Sokoksen ruokaosastolla. Noh, kenties helpotan oloani muualla, pysyy ainakin kuivana. Pissajutut loppuivat tähän.

Perjantaina Ellen Pellen saapui Montpellieriin (on siis myös täällä syyslukukauden) ja ryntäsimme yhdessä Ikeaan. Projekti oli "pimp up your room". Ostin halvimman peiton ja tyynyjä. Lisäksi mukaan tarttui pari murattia ja erinäisiä säilytysratkaisuja. Pohdin kauan, että onko järkevää tuhlata rahaa sisustukseen kun olen täällä vain tämän syksyn. Noh, oli se sen arvoista (ja rahasumma ei ollut suuri). Huone on nyt paljon viihtyisämpi, liika kliinisyys on hävinnyt. Sänkypuoli koki huomattavan parannuksen, tyynyni (jos sitä voi siksi sanoa) oli sellainen pitkä pötkö, joka liiskaantui heti. Peitto oli karkea villaviltti, jonka kanssa kuuluu käyttää aluslakanaa. Espanjassa ja Italiassa törmään aina ihan samaan, aluslakanoita kauhea määrä. No more! Teen varmaan vielä yhden pikareissun Ikeaan ja ostan lampun pehmentämään huoneen vibaa. Muuten minulla on suunnilleen kaikki. Keittiövälineitä en aio ostaa, koska en aio laittaa ruokaa. Simple. Arkisin voin syödä lounaan ja illallisen vieressä olevassa ruokalassa. Alkuruoka, pääruoka ja jälkiruoka on 3,05 euroa, joten ei ole valittamista. Perjantaina menimme myös Ellenin kanssa Les Estivales-tapahtumaan, jossa sai maistella erilaisia viinejä. Totuushan on, että täällä ei voi edetä kahta metriäkään, ennen kuin jossakin tarjotaan viiniä. Ei kai voi valittaa. Greippirosé (iskä voi lopettaa sen pään pudistelun) on muuten todella raikasta. Raikkautta täällä tarvitaan, sillä täysi helle jatkuu vielä. Otin mukaan aivan liian vähän hellemekkoja, pari sadepilveä välillä olisi oikein jees. Syksyn väriloitoa ei ole nähtävissä edes kaukoputkella.

Tuohon Ikea-reissuun liittyen, minua ja Elleniä kohtaan käyttäydyttiin rasistisesti ratikassa sinä päivänä. En ollut nähnyt tydyä tammikuun jälkeen ja tietysti innoissamme höpötimme suomeksi ratikassa. Eräs mies tuli suu vaahdossa raivoamaan, että (vapaa käännös) "V**** Ranskassa puhutaan v**** ranskaa. V****. Tiedättehän, ulkomaalaiset vievät ranskalaisten työpaikat jne. Ihan samaa skeidaa, mitä ulkomaalaiset saavat kuunnella Suomessa. Hakkasi ovia ja riehui ympäriinsä. Kaikkea en siitä mongerruksesta ymmärtänyt, mutta hän taisi osoitella mun laukkua ja paheksua mun rikkautta. En viitsinyt selittää, että laukku on tekonahkaa ja noin kolmenkympin arvoinen. Hän riehui ympäriinsä ja minä tuijotin naama viivana yhteen pisteeseen (käytän tätä en huomaa mitään-stategiaa aina näiden herttaisten tyyppien kanssa). No, lähtihän mies sitten jatkamaan matkaansa. On sitä miesraukkaa varmaan elämä potkinut päähän. Kliininen termi olisi varmaan bat-shit crazy. Pohdin siinä miehen paasatessa ja takoessa ovia, että jos tilanne muutuisi fyysiseksi, olisivatkohan kanssamatkustajat suomalaisen Pekka Saurin tavoin puuttuneet asiaan(?) Haluaisin uskoa niin, mutta en ole varma. Olisinko minä vastaavassa tilanteessa kanssamatkustajana sanonut jotakin? Haluaisin uskoa niin, mutta en ole 100 % varma.

Edellispäivänä menin ensimmäisille luennoilla, jännää. Olen ottanut vähän liian monta kurssia, karsin niitä varmaan ensi viikolla kunhan olen niistä paremmin perillä. Yleiskuva on positiivinen, olen luentojen jälkeen mennyt juttelemaan kurssien vetäjille ja he ovat vaikuttaneet symppiksiltä. Sana "Erasmus" on yleensä taannut ymmärtäväisen vastaanoton. Tiedättekö, sellainen pehmeä ja kärsivällinen katse yhdistettynä silmien siristelyyn "Ulkomaalainen. En tule ymmärtämään, mitä hän sanoo." "Suomi" saa aikaan Vau-huudahduksen yhdistettynä toteamukseen (arvaukseen) "Siellä on kaunista, eikö niin!?". Osa työmäärästä vaikuttaa pelottavalta (sellain IIIIIIK) ja ulkomaalaisia on ihan simona. Kaikilla kursseilla istuu kauhea määrä ulkomaalaisia, monilla jopa suomalaisia. Ajatus, että vietän tämän syksyn ainostaan ranskalaisten seurassa vaikuttaa nyt hyvin epärealistiselta. Ulkomaalaisia (ja suomalaisia) pompahtaa esiin joka paikasta. Kannattaa varmaan lopettaa Marimekko-hamosien käyttö? That said, olen yrittänyt oikein ärsyttävällä tavalla tutustua ranskalaisiin. Ängen joskus ihmisten seuraan, hymyilen vienosti ja alan höpötellä. Maanantaina tungin täydelle occitan-kielen kurssille. Occitan on siis tällä alueella puhuttu paikallinen kieli, jolla on piiiiitkä historia. Kurssi oli ihan piukkana väkeä, mutta onneksi Mörri suostuttiin ottamaan mukaan. Kieli muistuttaa ensi kuulemalta ranskan, italian ja espanjan risteytykseltä (siinä on myös sellaista tanskalaista muminaa, kenties kuuma peruna on unohtunut suuhun?. Menin eilen kielen opiskelijoiden Medoc-ainejärjestön illanistujaisiin, join vähän viiniä ja pastista ja höpöttelin tuntemattomille. Kuten aina, keräilin myös vinkkejä uusilta tuttavuuksilta Montpellieriä ja ympäröiviä kyliä ja kaupunkia koskien

Kohta täytyy mennä...luennolle. Juu, mulla on luento iltakahdeksaan saakka. Eikö ole ihanaa? I agree.

Terveiset palmujen katveesta!

Heips rakkauspakkaukset,
täällä kirjeenvaihtajanne Montpellieristä! Tietsikkaongelma ratkaistaneen parin päivän sisällä (God bless the dads of the world!) mutta kirjoitan nyt lyhykäisesti iPhonella läheisestä kahvilasta. Kaikki on hyvin täällä ja luulen, että minua itkettää joulukuussa kun lähdön aika koettaa. Tämä vajaan neljän kuukauden jakso on aivan liian lyhyt mutta aikansa kutakin. Olen tämän viikon juossut eri toimistoissa kyselemässä kursseista. Jos kaikki menee niinkuin Strömsössä, minulla ei ole luentoja to tai pe, olen yrittänyt ahtaa ne alkuviikkoon. Tiedän, olen nerokas. Voin lähteä pikkukylään lukemaan romskua pidennetyksi viikonlopuksi! Menen vähän höpöttämään tänään sellaisen charmantin proffan kanssa mun kurssivalinnoista. Katsotaan miten menee.

Olen jonkun verran tutustunut muihin vaihtareihin ja luentojen alkaessa ensi viikolla koetan toteuttaa projektiani "tutustu ranskalaisiin kanssaopiskelijoihin". Ajattelin ottaa yhden kurssin teatteritieteistä (?). Pelkkää teoriaa se kurssi, huh! En osaa näytellä koivua intohimoisesti. Kenties bongaan uuden Meryl Streepin (tai Gérard Depardieun oikeastaan). Kampuksella on myös oma teatteri, arvatkaa kuka menee sinne heti! Montpellierin vanha kaupunki on muuten hurmaava, tulkaa ihmeessä tänne pidennetyksi viikonlopuksi. Ihana ihana kaupunki. Lisäksi tuntuu siltä, että täällä on kiva asua. Tietty tavallaan harmittaa, etten asu rähjäisessä kämpässä pienellä kujalla Place de la Comédien takana. Toisaalta olen tullut tänne opiskelemaan, joten asuminen minuutin päässä yliopistolta on jees. Ketuttaisi aamulla lähteä ratikalla tähän suuntaan. Melkein joka ilta olemme menneet jollakin porukalla lasilliselle vanhaan keskustaan, mahtava paikka!

Kenties seuraavalla kerralla kirjoittelen lainaläppärillä? Olen kyllä onnekas onnekas tyyppi.