Herkkuja mahan täydeltä

Olin suunnitellut reissua täksi viikonlopuksi. Kenties Toulouseen, Aix-en-Provenceen (Miksi ranskalaiset kiusaavat ulkomaalaisia noin vaikealla nimellä? Ilkimykset.) tai vaikka symppikseen tuppukylään. Vilkaisin säätiedotusta. Kaikkialla sataa. Pysyn siis täällä, mikä noudattaa hyvin pyrkimystäni tutustua Montpellieriin paremmin eikä laukata koko ajan sen ulkopuolella. Tänne on tietysti luvattu sadetta, hullua tuulenvirettä ja ukkosta. Mitäs muutakaan.

Tänään ongin lounaalla makeja soijakastikkeesta Emman ja Sarahin kanssa. Vein amerikkalaiset typykät pikkuriikkiseen japanilaispaikkaan, johon ihastuin edellisellä käyntikerralla. Ravintolassa on kaksi pöytää ja musiikki vaihtelee hissimusiikista Angus & Julia Stoneen ja sieltä pikatietä pitkin hard rockiin. Ruoka on laadukasta ja halpaa-sehän sopii minulle. Pariisissa opin rakastamaan japanilaista ruokaa. Hyvin epäsuomalaiseen tapaan en juuri pidä raasta kalasta. (Nyt sopii tiputtaa pommi: Ruisleipä ei minusta ole maailman parasta leipää. Huh, sain sanottua.) Pariisissa vietetty kesä tutustutti minut oikein kunnolla japanilaiseen ruokaan (asuinhan japanilaisen korttelin keskellä) ja lisäksi libanonilaiseen ruokaan (iso nami nami). Sushista en välitä vieläkään (iso pala kalaa lötköttää päällimmäisenä), mutta erilaiset makit sekä udon-ja miso-keitto vievät kielen mennessään.

Ruoka-aiheesta pääsemme kohtaamaani ongelmaan: Mistä löydän ravintolakaverin hienompiin ravintoloihin? Älkää ymmärtäkö väärin, hyvän ruuan ei tarvitse olla kallista. Ei ollenkaan. Mutta välillä haluaisin mennä ravintoloihin, joissa ruokailu on Elämys. Usein elämyksistä täytyy maksaa. Suurin osa tuttavistani ja kavereistani on tyypillisiä opiskelijoita=köyhiä kuin kirkonrotat. Olen itse kaukana kroisoksesta, mutta Suomen valtio tekee minusta kuukausilahjoituksineen poikkeuksellisen varakkaan opiskelijaksi. Lisäksi on vielä Erasmus-stipendi opintoja varten. Tilanne voi olla vähän kiusallinen, kun vastapäätä istuu tonnikalapastaa mussuttava opiskelija, jonka hartijat ovat lyssähtäneet velkataakasta. Varsinkin amerikkalaiset kaverini maksavat lukukausimaksuja kotiyliopistoonsa, he ovat maksaneet maltaita vaihto-ohjelmasta ja lisäksi ottaneet velkaa pankista kattaakseen elinkustannuksensa täällä. (Yleensä heidän vanhempansa auttavat kykyjensä mukaan, mutta parikymppisten velkataakka on silti kauhistuttava.) Silloin ei syödä tryffelikeittoa tai Bressen kanaa. (Mutta silti juodaan bisseä kuin hullut ja ostetaan H&M:n mekkoja kassikaupalla. Iskä oli oikeassa: Elämä on valintoja) Luulen, että olen löytänyt ongelmaani ratkaisun-muut suomalaiset. Yksinkertaista. Olemme puhuneet rahatilanteesta moneen otteeseen suomalaisporukassa ja suunnitelleet ravintolareissua. Opintotuki herättää enimmäkseen hämmästystä ja epäuskoa muissa. Mitä enemmän vietän aikaa ulkomailla ja ulkomaalaisten kanssa, sitä enemmän arvostan suomalaista koulutusjärjestelmää.Suomessa ei monista muista maista poiketen nähdä opintoja taloudellisena sijoituksena vaan perusoikeuden tyylisenä asiana, joihin kaikilla pitäisi olla yhtäläinen mahdollisuus. Se on hyvä se.

Vietin tänään pari tuntia uudessa lempikahvilassani kastuneen ostoskassini seurassa. Tässä ihanassa kahvilassa on ilmainen wifi, tajuttoman hyvä kahvi ja tunnelmallinen ilmapiiri. Sade ropisi välillä romanttisesti ulkona ja seuraavassa hetkessä se piiskasi armottomalla voimalla kaupungin katuja. Sitä on mukavan runollista seurata sisältä, ulkona on enemmänkin kettuuntunut olo. Edes sateenvarjoa ei voi avata, kun tuuli on niin hirmuinen. Owen Wilson oli väärässä. Kaupunki ei ole kauneimmillaan sadekuuron aikana.

Onneksi syysmyräkän aikana Mumfordin poppoo lohduttaa kastunutta reissaajaa. Ymmärin, että eräät tahot ihastuivat Mumfordin poitsuihin. Syystäkin. Ihanuusaalto jatkuu. Marcus Mumford on kihloissa herttaisen Carey Mulliganin kanssa. Arvatkaa miten he tapasivat? No ette arvaa. He olivat kirjekavereita lapsina. (Reetta huudahtaa kotona "Mä en siis kestä!") He eivät olleet pitkään aikaan yhteydessä, mutta jälleennäkeminen poikien yksityisellä (ja salaisella) keikalla oli harvinaisen lämmin. Ja kohta juhlittiin kihloja. Humanistineidon pää menee ihan pyörälle tuollaisesta vaaleanpunaisesta unelmasta. Joten Repe ja minä saamme tyytyä kolmeen muuhun poikaan, jotka tietääkseni eivät ole kihloissa söpönassujen kanssa. Kuka tietää, kenties he ovat saaneet rakkauskirjeitä pullopostitse tarhakavereilta?

PS:Kuinkahan paljon Tuomas vihaa tätä "ulinaa"? Paljon, on minun villi arvaukseni.

PSS: Niih L, kuka osaa päivittää blogia tiheään tahtiin? Ihan näin paljon herkkuja.