Lyonin valot ja muuta kulttuurikarkeloa

No katsos perhana, taas pari viikkoa vierähti kirjoitusten välillä. Kotiinpaluu on pelottavan lähellä, huoneessa vallitsee ihan täysi sekasorto. Roskapusseja, likapyykkiä ja ihonhoitopurnukoita on ympäriinsä. Pitäisi varmaan alkaa änkeä kamoja laukun sisälle (ei kenties kuitenkaan niitä roskapusseja)? Olen tässä seurannut lakkoilevan Lyonin lentokentän tilannetta. Näyttää tällä hetkellä, että kenties Maaria baskereineen pääsee suunnitelmien mukaisesti Suomeen jouluksi. Muu olisi vaan julmaa. Näin periaatteessa kaikki saavat lakkoilla, kunhan eivät samalla vaikeuta mun elämääni. Jos ranskalaiset jotakin osaavat, niin elämästä nauttimisen ja lakkoilun jalon taidon.



Näihin pariin viikkoon on mahtunut ihan mukavasti kaikenlaista aktiviteettia. Tutustuin muun muassa oih-niin ranskalaiseen instituutioon nimeltään café philosophique. Harmaantuneet ranskalaisherrat kokoontuvat kerran viikossa kulmaraflaan keskustelemaan jostakin ajankohtaisesta tai iättömästä aiheesta. Sillä kertaa se oli "Une violence juste", eli milloin (jos koskaan) väkivalta on oikeutettua. Keskustelu ja kommentointi yltyi välillä aika tujuksi. Sivuhuomautuksena sanottakoot, että kaulahuivit oli kiedottu sellaisella vaivattomalla eleganssilla kaulan ympärille, että suomalaista hirvittää. Maaria tietysti osallistui ihan kympillä baskeri päässä heiluen. No en. Mutta kivasti kuuntelin ja kirjoitin muistiinpanoja. Ja join kir-juoman, tietty. Kysyin myös vieruskaverilta vieraista sanoista. Olen huomannut, että tällä tavalla saa kivasti murrettua jään ranskalaisten kanssa. Esitän kysymyksiä liittyen milloin mihinkin. Minä saan tietoa ja he saavat tuntea olonsa hyödylliseksi ja fiksuksi. Win-win.







Tärkeä kulttuuriteko oli myös se, että menin Agoraan (Cité internationale de la danse) katsomaan Vincent Dupontin Domaines-esitystä. Oho, se oli Elämys. Ensimmäisessä osassa ihmiset ohjattiin tilaan, jonka keskellä oli akvaarion oloinen tekele, joka oli täytetty valkoisilla palleroilla. Lattialla oli tyynyjä. Pienen ajan kuluttua huomasin, että pallerokerros liikkui; sen alla oli hengittävä ihminen. Hetken päästä (kyllä siinä kymmenisen minuuttia kesti) eri ruuminosat tulivat esille ja kohta koko tanssija valkoisessa villapuvussaan tukka silmillä. Hän liikkui rajoitetun tilan sisällä ja esityksen lopussa pääsi ulos (kelmu-) vankilastaan. Esitykseen kuului olennaisena osana myös raivokas runonlukusessio ja voimakas äänimaailma. Luin, että "akvaario" symboloi televisiota. Minulle tuli tanssijasta ja teoksesta mieleen Ring-leffa (tukka silmillä, televisio...), mutta oletettavasti Vincentillä on ollut mielessään jotakin hienostuneempaa. Toisessa osiossa miestanssija liikkui villaviltin alla heavy-muusikoiden (ja kenties Tom Cruisen) suosimien kenkien kanssa (noin viidentoista sentin kiilakorko..varmaan miestenkengistä puhuttaessa tasapohja on parempi?). Porin kaupunginteatterille tiedoksi, viinilasillinen maksoi Agorassa 1,5 euroa; eli tasokas tanssi-ilta maksoi yhteensä opiskelijalle 6,5 euroa. Suomessa sillä saisi kenties kahvin ja keksin teatterissa. Kaijun kanssa kävimme myös katsomassa pienessä ja violetissa teatterissa Camusin l'Africain-esityksen. Olen tyytyväinen, että menin katsomaan sen ja näyttelijä vaikutti todella symppikseltä tapaukselta. Itse näytelmä tuntui minusta taas ylinäytellyltä, kuten melkein kaikki Ranskassa näkemäni tekeleet. Mikähän siinä on?

Iso juttu oli myös se, että menin Heidin kanssa Lyoniin ihastelemaan Fête des lumièresin valoja Ann-Sofin luo. Olin kuvitellut, että siellä valaistaan julksia rakennuksia erivärisillä valoilla ja ehkä soppaan lisätään jotakin vilkkuvaa. Olin väärässä. Näimme vaikka mitä upeaa. Olen ollut aika usein Lyonissa, mutta muistikuvani ovat kovin hataria. Nyt kiertelimme kaupungin katuja ja kujia ihan oman Herman Lindqvistimme kanssa. Kyllä se Lyon on ihana paikka, ei siitä mihinkään pääse. Ja on Ranska mahtava maa, ei siitäkään mihinkään pääse. Kaikki nämä kirjoituksessa olevat kuvat ovat siis Lyonista. Aika makeita installaatioita, vai mitä? Halusin lisätä teille myös videoita, mutta ei siitä mitään tule. Kärsivällisyys vaan sanoo parinkymmenen minuutin jälkeen pling.

Nyt on kotiinlähdön aika. Tai oikeastaan ei ole ollenkaan sen aika, täällä riittäisi vielä paljon tutkittavaa ja tekemistä. Olen vasta päässyt vauhtiin, mutta nyt on aika sanoa hei hei tälle kermanväriselle unelmakaupungille (unelmakaupunki...tuo oli nyt vähän liian paksua, eikös?). Kenties tulen tänne jokin päivä naputtelemaan sitä chick lit-klassikkoa, vai mitä Laura P? Minulla oli perjantaina viimeinen tentti ja sen jälkeen olen enimmäkseen stressaillut pakkaamisesta, siivoamisesta ja kaiken/kaikkien näkemisestä. Kenties olen myös syönyt simpukoita pastis-kastikkeessa, ei sitä herkkupyllyä noin vain saa hävitettyä. Monilla muilla oli viimeinen tentti viikkoja sitten ja he ovat lomailleet. Olin aika kateellinen heille, kenties myös vähän vihamielisyyttä oli sekoitettu tuohon, mutta tentin jälkeen nuo tunteet hävisivät kun menin torkuille. Tuo akateeminen loppurutistus oli vähän liikaa. Olin tietysti ajatellut opiskella sellain kivasti etukäteen, tiedättekö? Siis se, mitä ei ikinä tee. Täällä asuntolassa on tällä hetkellä aika outoa, melkein kaikki vaihtarit ja ranskalaiset opiskelijat ovat lähteneet joulun viettoon. Hyvä puoli siinä on se, että...netti pelittää hyvin. Kerrankin.