Pariisitar etelässä

Jos Ryan Gosling olisi ollut Crossroads-leffassa, olisiko se ollut mielestäni ihana elokuva (sen ennalta-arvattavan roskan sijaan)? Luultavasti. Näin tänään The Ides of March-elokuvan. Menin katsomaan sen ihan sen takia, että vastentahtoinen siippani Ryan on siinä. Julistekin oli hieno. Olen muuten pohtinut erästä asiaa pienen aikaa: Osaako Ryan valita roolinsa erityisen hyvin vai tekeekö hän itse elokuvista parempia? Kallistun enemmän ensimmäiseen vaihtoehtoon, mutta ainakin minun silmissäni elokuvakokemus on jo osittain pelastettu kun kanadalaispoitsuni on siinä. Itse elokuva oli oikein kelpo ja laadukas, roolisuoritukset olivat todella taidokkaita. En ole koskaan kuolannut silverfox George Clooneyn perään, mutta Mike Morriksen roolissa hän on äärimmäisen hyvä ja charmantti. Politiikka on oma kiehtova maailmansa, jossa peli on usein rumaa ja likaista.

Ostin toissapäivänä lentolipun kotiin. En oikein tiedä, mitä mieltä olen siitä. Lopulta halvin paluulippu löytyi SAS:lta Lyonin kautta, Helsinkiin saavun 21.12 aikaisin aamuyöllä. Ehdin jo hihkaista, kun näin, että minulla on välilasku Köpiksen lentokentällä. "Valitettavasti" se on ainoastaan tunnin pituinen visiitti, muuten olisin voinut tutustua paremmin Lauran kehumaan lentokenttään. Minä itse asiassa pidän lentokentistä, siellä on aina kansainvälinen ja avoin viba. Kenties ainoana maan päällä pidän Frankfurtin lentokentästä (olen usein odotellut siellä pari tuntia lentoa). Siellä on ihan tajuton määrä ravintoloita ja kahviloita. Ja jos lennän Lufthansalla, joka on i-h-a-n-a, saan ilmaista kahvia, teetä ja lehtiä siellä. Olen ehtinyt jo tottua lentoyhtiöihin, jotka harkitsevat vessamaksua, joten minusta Lufthansa tarjoaa luksuspalvelua. Parasta palvelua saan tosin Esivallankadun B&B:ssa. Kenties pitää kirjoittaa ylistävä arvio paikasta Tripadvisor-sivustolle? En pistä pahakseni ollenkaan, jos äiti tekee minulle lihapullia sinihomejuustotäytteellä. Vink vink.

Montpellieristä pääsee bussilla kätevästi Saint-Guilhem-Le-Désert-kylään. Menin sinne lokakuussa kansainvälisen porukan kanssa. Se on aivan hurmaava paikka!



Kivat reippailuvaatteet, eikö?



 Ensimmäisten viikkojen aikana sain eräältä pojalta pienien kylien nimiä, joihin kannattaa mennä. Yksi niistä oli Ganges. Itse kylä oli mitäänsanomaton, mutta sen ympärillä oleva maaseutu oli tajuttoman kaunista. Ruska on täällä vieläkin käynnissä. Jotenkin minusta tuntuu, että se on Suomessa aika finito.

Lähden huomenaamulla Toulouseen nuuhkimaan uusia tuulia. Jos vaikka yrittäisin mennä aikaisin nukkumaan tänään? Siitä on tullut aika vieras käsite täällä.

Tuossa yllä minä pukeutuneena "ranskalaiseksi" Halloween-juhliin. Söin vähän tuota patonkia alkuillasta. Sitten se kostui kainalomehuista ja oli ällö. Monet täällä ovat kuvailleet pukeutumistyyliäni sanoin "pariisilainen" ja "chic". Olen minä pahempaakin kuullut. Välillä ihmiset luulevat, että olen pukeutunut Punahilkaksi ja olen menossa naamiaisiin...kun olen "normivaatteissa". Muuten, et ole ensimmäinen joka murjaisee susi-vitsin. Jännä juttu.

Lakanat rutussa

Vietin eilen älykkään ja sivistyneen miehen kanssa kiihkeän yön sängyssä. Léopold oli miehen nimi.Yöhön kuului epätoivoista voihkimista ja suuria oivalluksia. Ja kyllä, valkoviini liittyi myös asiaan. Heräsin aamulla lakanat ihan rutussa ja vänkyrässä. En ihan täysin Léopold Senghorin runoja ymmärrä, mutta intensiivinen yöni toi minut askeleen lähemmäs miehen aivotuksia. En tosin ole yhden miehen nainen. Muuan muassa Avettin veljet, Trampled by Turtlesin jössikät ja Fleet Foxesin jäbät saivat aimo annoksen rakkautta Maarialta levottoman yön aikana. Bertolt Brecht odottaa malttamattomana vuoroaan. Olenkin aikamoinen kevytkenkäinen hempukka!

Seuraavaksi pari kuvaa minun asuntolastani. Ihan jees.Ei ole tosin Pariisin huoneen Minniä näkynyt, vähän on jo ikävä.



Arvatkaa, mikä tämä hökkeli on? Se on asuntolan pesutupa. Mitäköhän tuohon sanoisi.

Palasin puoli tuntia sitten yliopiston teatterissa järjestetystä tanssiesityksestä. Hassu proffani oli suositellut sitä sellaisella innolla, että eihän sitä voinut missata. Pudique acide/extasis oli tekeleen nimi. Ensimmäisen väliajan saimme seurata kilttihameisen miehen ja naisen hyppelyä saksalaisen musiikin tahdissa.Toinen väliaika on äärimmäisen dramaattinen ja hengästyttävä. Loppua kohden olin ihan koukussa. Esitys oli kuuleman mukaan saanut kaapuihin pukeutuneet kulttuuritoimittajat (oletan siis, että kulttuuritoimituksessa työskentelevien universaali työasu on kaapu) hurmokseen Montpellier Danse-festivaalien aikana. Toinen väliaika sai kieltämättä minutkin antamaan raikuvat aplodit.

Menin tänään maksamaan vuokraani, mutta minun ei kuulema tarvitse maksaa sitä tässä kuussa. Ihan kiva juttu. "Katsotaan ensi kuussa tilannetta uudestaan." No katsotaan sitten. Täällä ulkomaalaiset opiskelijat saavat asumislisää (CAF nimeltään). Summa ei ole suuren suuri, mutta rahaa kuitenkin. Asuntolassa CAF pienentää automaattisesti vuokraa(meillä ainakin), yksityisillä markkinoilla summa lähetetään opiskelijan tilille. Nyt syyskuun ja lokakuun CAF oli myönnetty minulle, joten asuntola piipersi vähän vähennyslaskuja. Hetki on mitä parhain, sillä olen kuumeisesti vilkuillut lentolippuja Suomeen. Tyhmä Blue1 ei lennä Marseillesta Helsinkiin talvella, joten kätevin vaihtoehto on poissa laskuista. Nizzasta voi lentää, mutta junamatka sinne on pidempi kuin Pariisiin. Näyttää siltä, että otan saman yhdistelmän kuin elokuun lopussa: Juna Montpellier-Pariisi + lento Pariisi-Helsinki. Junamatka on ainostaan kolmisen tuntia, joka on ihan käsittämätöntä kun katsoo karttaa! Olen myös kirjoitellut vaaleanpunaiselle paperille junalippujen hintoja välille Montpellier-Lyon ja Montpellier-Pariisi-Strasbourg. Milloin ne veronpalautukset tupsahtavatkaan tilille? Taisi olla 4.12. Huoh.

Sitä odotellessa, tässä pari hassua kuvaa minun ja Hannan reissusta Marseilleen lokakuussa.Vietimme kaupungissa ainoastaan yhden yön, mutta pikaisen kokemuksen perusteella sen huono maine on liioiteltu. Hostellimme (joka oli siis viime hetkellä varattu) oli kuitenkin Kokemus. Puljussa oli kotiintuloaika. Minulla ei ole ikinä ollut kotiintuloaikaa...no sitten Italian vaihtovuoden jälkeen (Ja juu, se iskän yritys ylläpitää kotiintuloaikaa sen jälkeen. Ei oikein onnistunut.). Hannalla on kuulema ollut, Kambodjassa (vai oliko Laosissa). Ja nyt Marseillessa. Itse kaupunki oli mielestäni sopiva sekoitus aurinkoista satamakaupunkia ja rupuisia sekä epämääräisiä kujia.Ja tietty seura oli maailman parasta! Minä ja Hanna reissataan kieltämättä mallikkaasti yhdessä. Ei edes tarvinnut herätä klo 6 aamulla.

Lähdimme myös paattiajelulle Marseillen edustalle ja ohoh mitä väriloistoa ja huimia korkeuksia sieltä löytyikään!

  

Olen myös hihitellyt blogimaailman kuohunnalle. Kyllä kengät voivat saada aikaan sopan! Laura B kenties tietää mistä puhun.Onneksi olen blogikuplassa, en varmaan ikinä pärjäisi "oikeana" bloggaajana. "Ei millään pahalla, mutta sulla on tosi paksut reidet ja pitsamainen iho." Siihen loppuisi Maarian ura. BTW, kuten olette ehkä huomanneet, olen viime aikoina löytänyt uutta ihanaa musiikkia. Luulen, että folk taitaa olla se Mörrin tämän kuukauden juttu. Tämä on esimerkiksi aivan mahtava, alkaa hymyilyttää heti:

Älkää vain luulko, että minä tulen jatkuvasti päivittämään tällä tahdilla. No can do. Kyseessä on jonkinlainen hetkellinen häiriö. Pitäisi varmaan palata Noahin koulutöiden pariin. Älkää jäätykö siellä Suomessa. Puss puss! 

Pippurisumutetta ja tankotanssia

Puhuimme Ellenin kanssa junamatkalla syyskuussa elämän tärkeistä kokemuksista. Ellenille tärkein ja mullistavin elämänjakso oli Australiassa vietetty vuosi ja minulle se oli ilman muuta vaihto-oppilasvuosi Sisiliassa 17-vuotiaana. Sitä vuotta, sen tuomia oivalluksia ja katkeransuloisia muistoja kannan mukanani kotona ja maailmalla. Monille täällä oleville vaihto-opiskelijoille tämä lukukausi-tai vuosi on se Juttu. Se elämys, josta kerrotaan tarinoita baareissa ja illanistujaisissa tulevina vuosina. Älkää ymmärtäkö väärin. Minä rakastan Montpellieriä koko sydämelläni, olen tavannut ihastuttavia tyyppejä, olen pitänyt oikein olan takaa hauskaa ja nautin kovasti kursseistani yliopistolla. Itse asiassa, elämäni täällä on aika mahtavaa. Mutta minua eniten muokaava ajanjakso tämä ei ole. Monille täällä oleville vaihto-opiskelijoille tämä on ensimmäinen kerta kun he asuvat ulkomailla, joillekin jopa ensimmäinen kerta kun he ovat vanhemmista erossa. Osa kärsii ajoittaisesta rajustakin koti-ikävästä. Haluatteko kuulla totuuden? Minulle ei ole ketään (tai mitään) ikävä. Ajattelen usein minulle rakkaita ihmisiä, jotka asuvat Suomessa ja ympäri maailmaa, ja minut valtaa ihastuttavan kihelmöivä tunne. "Voi kun saisin äidin lämpimiä voileipiä ja teetä!", "Isä pitäisi tästä ravintolasta, lähetänpäs hänelle nyt viestin." tai "Oih, onpa ihana baskeri! Kuinkahan paljon Tuomas vihaisi sitä?". Mutta mikään itken itseni uneen-ikävä se ei ole. Syyslukukausi on lopulta äärimmäisen lyhyt ja pääsen kotiin mussuttamaan mamman herkkuja ja saamaan hermoromahduksen peli-illassa. Aikansa kutakin.

Sadekeli jatkuu täällä etelässä. Palmut huojuvat tuulessa ja lätäköt vaanivat nahkasaappaita. Perjantaina oli punainen varoitustaso myrskyn varalta. Pyh. Itse vietin iltapäivän kaupungilla, nuuhkin ja puristelin kaikkia Lushin tuotteita ja istuin noin pari tuntia Fairview Coffeessa (rakkauteni ei tunne rajoja). *Päivän suuri oivallus: minttukaakaon keksijä ansaitsee muuten enemmän arvostusta osakseen.* Minun piti mennä pubikierrokselle Emman ja Sarahin kanssa. Viiden aikoihin sain viestin, että ratikkayhteys uhataan katkaista myrskyn takia ja he jäävät asuntolaan. Toki ulkona satoi ja tuuli kovasti, mutta se vaikutti minusta ihan normaalilta syysmyräkältä. Ihan täyttä ylireagointia ihmisten osalta, myyjät laittoivat puljujaan kiinni paniikissa. Minä lueskelin lehtiä ja juttelin baaritiskillä ihmisten kanssa. Puhuin muun muassa walesilaisen puutarhatontun kanssa Mumford & Sonsin kullannupuista. Lopulta kipitin kaverini Kaijun luo (puhelinkoppi toimi suojana kiivaimman sadepommituksen aikana) ja menimme tunnelmalliseen folkhenkiseen irkkupubiin. Sitten ilta muuttui jännittäväksi. Vanhempieni majatalon pitäjä Donald kertoi, että hänen lempiyökerhonsa on heteroystävällinen homoklubi. Sinne me kaksi tassuttelimme ja soitimme summeria. Oho! Itselleni ominaiseen tapaan oli the essence of cool toljottaen ympärilleni (ja pari kertaa taisin osoitellakin "Kaiju kato!"). Calvin Kleinin alusvaatemalleilta näyttävät miehet sheikkasivat bootyä ja kiemurtelivat tankoa vasten baaritiskillä. Paita lähti pois, sitten housut, yhdeltä alushousutkin (ne tosin nostettiin äkkiä takaisin ylös). Itse olen aika rytmitajuton tapaus tanssijana ja kaikilla paikalla olleilla miehillä (bongisimme siis kenties viisi naista) oli liikkeet hallussa. Seksikkyydestä ei edes kannata puhua, he voittavat 129-0. So sad. (PS: Mitenköhän Sinnkuelämän Stanford olisi menestynyt paikassa?) Ymmärrän hyvin, miksi heteronaiset usein valtaavat homobaarit-ja yökerhot. Siellä on turvallinen olo. Kukaan ei liimaannu kiinni tanssilattialla ja miehille voi hymyillä pelkäämättä sinnikästä fania (Tosin voin myöntää, ettei tämä ole ollut minulle mikään päivittäinen ongelma. Ei niitä miehiä tarvitse kepillä sörkkiä kauemmaksi. Pitäisikö huolestua?).

Punahilkka bongattiin myös Antirouille-yökerhon tanssilattialla. Paikka on vähän Dynamon oloinen, paljon livekeikkoja ja ränsistynyttä charmia. Hip hop ja dubstep (joo, en minäkään ollut kuullut aikaisemmin) olivat illan teemana, mikä on tietysti ihan kirjastonhoitaja-Maarian ominta aluetta. Mahtavat DJ:t pelastivat homman, jopa minäkin tanssin pöhkösti  asenteella tanssilattialla. Ulos oli tosin aika vaikea päästä. Olin menossa ulko-oven luo, kun portsareilla oli vaikeuksia agressiivisesti käyttäytyvän (wannabe-)asiakkaan kanssa. Hän hakkasi eläimen raivolla ulko-ovea, joten minut tyrkättiin sivuun, ovi avattiin raolleen ja shhhhhhhhhh...jotakin suihkutettiin hänen naamaansa.Tuliko Laura P:lle ikävä flashback Barcelonaan? (Portsarit käyttävät usein voimaa paljon enemmän kuin olisi tarpeen. Mietin välillä, että nauttivatko he kovasti omasta valta-asemastaan suhteessa asiakkaisiin? Toisaalta, monet asiakkaat ovat ihan motattavan rasittavia tapauksia.). Sitten minulle tuli kauhea yskäkohtaus ja kaikki paimennettiin ylös. Yskä ei loppunut millään ja lopulta baarimikko ohjasi minut tupakkahuoneeseen, koska "siellä on raikkain ilma". En usko, että tulen kuulemaan kyseistä lausetta uudelleen elämäni aikana. Minä arvelen, että tuju aine oli pippurisumutetta. Är jag ute och cyklar?

Jos sunnuntai pissii, katsokaa tämä:

Ihan sydän sulaa. Tuliko Reetalta "Mä en kestä, osa kaksi"?

Mä en taasen kestä tätä päivitystahtia! Olen kone.

Herkkuja mahan täydeltä

Olin suunnitellut reissua täksi viikonlopuksi. Kenties Toulouseen, Aix-en-Provenceen (Miksi ranskalaiset kiusaavat ulkomaalaisia noin vaikealla nimellä? Ilkimykset.) tai vaikka symppikseen tuppukylään. Vilkaisin säätiedotusta. Kaikkialla sataa. Pysyn siis täällä, mikä noudattaa hyvin pyrkimystäni tutustua Montpellieriin paremmin eikä laukata koko ajan sen ulkopuolella. Tänne on tietysti luvattu sadetta, hullua tuulenvirettä ja ukkosta. Mitäs muutakaan.

Tänään ongin lounaalla makeja soijakastikkeesta Emman ja Sarahin kanssa. Vein amerikkalaiset typykät pikkuriikkiseen japanilaispaikkaan, johon ihastuin edellisellä käyntikerralla. Ravintolassa on kaksi pöytää ja musiikki vaihtelee hissimusiikista Angus & Julia Stoneen ja sieltä pikatietä pitkin hard rockiin. Ruoka on laadukasta ja halpaa-sehän sopii minulle. Pariisissa opin rakastamaan japanilaista ruokaa. Hyvin epäsuomalaiseen tapaan en juuri pidä raasta kalasta. (Nyt sopii tiputtaa pommi: Ruisleipä ei minusta ole maailman parasta leipää. Huh, sain sanottua.) Pariisissa vietetty kesä tutustutti minut oikein kunnolla japanilaiseen ruokaan (asuinhan japanilaisen korttelin keskellä) ja lisäksi libanonilaiseen ruokaan (iso nami nami). Sushista en välitä vieläkään (iso pala kalaa lötköttää päällimmäisenä), mutta erilaiset makit sekä udon-ja miso-keitto vievät kielen mennessään.

Ruoka-aiheesta pääsemme kohtaamaani ongelmaan: Mistä löydän ravintolakaverin hienompiin ravintoloihin? Älkää ymmärtäkö väärin, hyvän ruuan ei tarvitse olla kallista. Ei ollenkaan. Mutta välillä haluaisin mennä ravintoloihin, joissa ruokailu on Elämys. Usein elämyksistä täytyy maksaa. Suurin osa tuttavistani ja kavereistani on tyypillisiä opiskelijoita=köyhiä kuin kirkonrotat. Olen itse kaukana kroisoksesta, mutta Suomen valtio tekee minusta kuukausilahjoituksineen poikkeuksellisen varakkaan opiskelijaksi. Lisäksi on vielä Erasmus-stipendi opintoja varten. Tilanne voi olla vähän kiusallinen, kun vastapäätä istuu tonnikalapastaa mussuttava opiskelija, jonka hartijat ovat lyssähtäneet velkataakasta. Varsinkin amerikkalaiset kaverini maksavat lukukausimaksuja kotiyliopistoonsa, he ovat maksaneet maltaita vaihto-ohjelmasta ja lisäksi ottaneet velkaa pankista kattaakseen elinkustannuksensa täällä. (Yleensä heidän vanhempansa auttavat kykyjensä mukaan, mutta parikymppisten velkataakka on silti kauhistuttava.) Silloin ei syödä tryffelikeittoa tai Bressen kanaa. (Mutta silti juodaan bisseä kuin hullut ja ostetaan H&M:n mekkoja kassikaupalla. Iskä oli oikeassa: Elämä on valintoja) Luulen, että olen löytänyt ongelmaani ratkaisun-muut suomalaiset. Yksinkertaista. Olemme puhuneet rahatilanteesta moneen otteeseen suomalaisporukassa ja suunnitelleet ravintolareissua. Opintotuki herättää enimmäkseen hämmästystä ja epäuskoa muissa. Mitä enemmän vietän aikaa ulkomailla ja ulkomaalaisten kanssa, sitä enemmän arvostan suomalaista koulutusjärjestelmää.Suomessa ei monista muista maista poiketen nähdä opintoja taloudellisena sijoituksena vaan perusoikeuden tyylisenä asiana, joihin kaikilla pitäisi olla yhtäläinen mahdollisuus. Se on hyvä se.

Vietin tänään pari tuntia uudessa lempikahvilassani kastuneen ostoskassini seurassa. Tässä ihanassa kahvilassa on ilmainen wifi, tajuttoman hyvä kahvi ja tunnelmallinen ilmapiiri. Sade ropisi välillä romanttisesti ulkona ja seuraavassa hetkessä se piiskasi armottomalla voimalla kaupungin katuja. Sitä on mukavan runollista seurata sisältä, ulkona on enemmänkin kettuuntunut olo. Edes sateenvarjoa ei voi avata, kun tuuli on niin hirmuinen. Owen Wilson oli väärässä. Kaupunki ei ole kauneimmillaan sadekuuron aikana.

Onneksi syysmyräkän aikana Mumfordin poppoo lohduttaa kastunutta reissaajaa. Ymmärin, että eräät tahot ihastuivat Mumfordin poitsuihin. Syystäkin. Ihanuusaalto jatkuu. Marcus Mumford on kihloissa herttaisen Carey Mulliganin kanssa. Arvatkaa miten he tapasivat? No ette arvaa. He olivat kirjekavereita lapsina. (Reetta huudahtaa kotona "Mä en siis kestä!") He eivät olleet pitkään aikaan yhteydessä, mutta jälleennäkeminen poikien yksityisellä (ja salaisella) keikalla oli harvinaisen lämmin. Ja kohta juhlittiin kihloja. Humanistineidon pää menee ihan pyörälle tuollaisesta vaaleanpunaisesta unelmasta. Joten Repe ja minä saamme tyytyä kolmeen muuhun poikaan, jotka tietääkseni eivät ole kihloissa söpönassujen kanssa. Kuka tietää, kenties he ovat saaneet rakkauskirjeitä pullopostitse tarhakavereilta?

PS:Kuinkahan paljon Tuomas vihaa tätä "ulinaa"? Paljon, on minun villi arvaukseni.

PSS: Niih L, kuka osaa päivittää blogia tiheään tahtiin? Ihan näin paljon herkkuja.

Mörri hengissä. Stop.

Blogia kirjoittelevat tyttöset pahoittelevat usein kahden päivän hiljaiseloa. "On ollut kauhea kiire töissä projektien parissa". On minullakin ollut kauhea kiirus, afrikkalaisia herkkuja mussutellen siis. Kai se lasketaan? Minun tapauksessani hiljaiseloa jatkui noin kolme viikkoa. Oliko ikävä? Minulla oli näpyttelyä hivenen ikävä, se täytyy myöntää. Sen verran mukavaa tämä kirjoittelu on (varsinkin kun ihanat tädit ja muut mahtavat tyypit kommentoivat).

Kello lähenee yhtä yöllä, juuri pienen aikaa sitten lopettelimme apéroamme yhteisessä keittiössä kamujeni kanssa. Illanviettoon kuului olennaisena osana viini, haiseva juusto, suklaakeksit ja ukulele-soitin. Lopulta vartija tuli hajoittamaan iloisen seurueemme ja kikatimme pienen aikaa käytävällä. Juu onnea sen gradun kanssa muut asuntolan asukit! Vartija tuli harrastamaan pientä small talkia kanssamme ja ensi kerralla kutsumme hänet mukaamme nauramaan ja höpöttämään neljää kieltä sekaisin. Chèvre saa toimia pienenä lahjuksena.

Olen tässä kolmen viikon aikana tehnyt vaikka mitä. Olen muun muassa mennyt katsomaan pelle-esitystä teatterikurssilaisteni kanssa Sèten kaupunkiin. Itse esitys oli huisin hyvä, tuli mieleen Huxleyn Uljas uusi maailma. Juttelin esityksen aikana vieressäni istuneen miehen kanssa, kyseessä oli minulle entuudestaan tuntematon opettaja. Hän oli kuulema tehnyt pitkän uran klovnina. Hän jatkoi kertomalla, että hän nauttii varsinkin tutkimustyöstä. Koetin pitää ilmeen vakavana. Siis klovitutkimus kiinnostaa teitä? Nenän punaisuusaste? Mies oli kuitenkin niin herttainen, että onnistuin nyökyttelemään kiinnostuneena. Lopulta ajattelin, että kloviesityksillä on kuitenkin pitkä perinne. Kaipa siihen pätee samat periaatteet kuin teatteriinkiin. Eikö? *Shakespeare nyökyttelee taustalla*

Kävin myös katsomassa Extinction-näytöstä paikallisessa teatterissa. Kyseistä näytelmää minulle suositteli halittavan ihana teatteritieteen professorini, jonka kanssa syvennymme viikottain Stanislavskin elämän syövereihin. Kyseisessä näytelmässä näytteli Serge Merlin, joka oli herttainen ja heikko papparainen Amélie-elokuvassa. Hän kertoi  välillä huvittuneena lapsuudenmuistoistaan ja välillä hakkasi pöytää raivostuneena. Tuon tuosta ranskalaiset katsojat repesivät nauruun ja minä olin hiljaa. Ulkomaalainen mikä ulkomaalainen.

Olen lisäksi käynyt elokuvissa. Näin ihanissa paikallisissa leffateatterissa Drive- ja We need to talk about Kevin-elokuvat. Molemmat olivat mielettömän hyviä tekeleitä. Ja väkivaltaisia. Drivessa oli vielä autojakin. Silti Maaria nautti (Tosin Driven kohdalla maanmainio Ryan Gosling voi vaikuttaa asiaan. Drool.). Omassa lukaalissani olen katsonut sateisina iltoina ja levottomina öinä elokuvat In the Loop ja In Brugges. Molemmista nautin suunnattomasti. Mielenkiintoisin elokuvakokemus on kuitenkin elokuvafestivaali, jonne menin viime perjantaina. Montpellierissä järjestettiin Cinemed-elokuvafestivaali, joka keskittyi Välimeren alueen leffoihin. Perjantaina laahauduin katsomaan viisi 60-ja 70-luvun vampyyrileffaa Italiasta, Espanjasta ja Ranskasta. Tilaisuus loppui noin viiden aikoihin aamulla. Kuten aina, vanhemmat kauhuelokuvat ovat enemmänkin koomisia tapauksia. Jännintä oli se, että kolmas elokuva oli periaattessa kokonaan pornoelokuva. Kyse ei siis ollut eroottisesta ranskalaiselokuvasta (eivätkö ne kaikki kuulu tähän kategoriaan?). Pätkässä oli paljon (ja pitkiä) lähikuvia karvaisista puskista ja lipovista kielistä. I do not need to tell more, do I? Ihanaa.

Olen myös uuvuttanut replay-nappia Mumford & Sonsin tuotannon ollessa kyseessä. Löysin bändin tuttuun tapaan noin kolme vuotta myöhässä. Ellen höpötti yhtyeestä jotakin maatessamme Calvin auringon alla syyskuun lopussa ja pienen aikaa sitten lempibloggarini Eeva Kolu kirjoitteli bändistä. Oih, neljä brittimiestä juoksentee niityillä, soittaa kirjakaupoissa ja rakastelee banjon kanssa (noh, ainostaan yksi heistä viimeisessä kohdassa)! Olisko se moniavioisuus niin väärin? Olen myös huomannut, että olen Eevan kanssa samaa mieltä melkein kaikesta.

Tuomas voi etsiä rauhassa korvatulppia.

Maaria Karoliina Barcelona

Hola hola!
Viime viikon keskiviikkona ostin Eurolines-bussiliput Barcelonaan ja torstai-aamupäivällä varasin hostellit. Bussi Barcelonan suuntaan lähti torstaina klo 12:30. Nousiko Laura B:n verenpaine? Mun kolme amerikkalaista tuttua (joista yksi on jo aika hyvä kaveri) ja yksi kanadalainen typy olivat jo aikaisemmin päättäneet mennä Barcelonaan ja minä hyppäsin kelkkaan viime metreillä. "Tule Maaria, olisi kiva jos tulisit!" tehosi yllättävän hyvin. No minähän menin. Laukkuun ängin ne harvat vaatteet jotka eivät lojuneet pyykkipussin pohjalla ja kiinnitin rahavyön mekon alle (Tiedän Tuomas, very uncool). Tulostin kartat ja hostellien varausvahvistukset kiireellä ennen kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle bussipysäkille menoa. Noh, kävi kuten aina. Aikaa oli vaikka muille jakaa, höpöttelin Sam-koalasta ja myrkyllisista käärmeistä australialaispariskunnan kanssa. Ihmeellisinta on, että aussit aina katsovat minua kuin päistähullua udellessani,että täytettiinkö Sam-polo oikeasti. Siis mitä? Sitten alan selittää valokuvasta, jossa palomies antaa loukkaantuneelle Samille vettä. Sam löysi rakkauden myöhemmin eläinhoitolasta, mutta menehtyi. Kenties kannattaa keksiä muita small talk-aiheita.



Sagrada Família

Barcelona on muuten hurmaava kaupunki. Moni on minulle sitä vuolaasti kehunut ja Vicky Christina Barcelona-leffa antoi viimeisen sysäyksen. Sinne on päästävä. Monet tahot ovat myös varoittaneet samaan hengenvetoon taskuvarkauksista. Eivät tainneet liioitella. Perjantai-illalla kun olin palaamassa hostellille epäilyttävän oloinen nainen lyöttäytyi seuraan. "Let's go to the disco!" taisi olla repliikki. Ote laukusta tiukkeni ja kiinnitin tapani mukaan katseeni eteenpäin ja harpoin tarmokkaasti rullaportaiden luo. Sitten eräs nuorimies lyöttäytyy seuraan ja nappaa kiinni minun rusetistani ja alkaa repiä sitä. Minun pariisilaiseen tikattuun rusettiin ei kukaan jäbä koske! Aloin sitten repiä hänen tahmakäsiään pois (tiukka ote muuten) kun huomasin, että laukkuni oli auki. Hui, vilkaisin taakseni ja eräs poika näpräili mukamas viattomasti kännykkäänsä. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mitään ei viety. Matkakumppanini Kaitlin ei ollut yhtä onnekas. Hänen laukkunsa vietiin ravintolasta ja sen mukana luottokortti, passi (?) ja kännykkä. Ihanaa.



Annan ehkä itsestäni vähän hurlumihei-kuvan mutta todellisuudessa olen tarkka tavaroideni kanssa ulkomailla. Laukku on aina olan yli-mallia ja ote siitä on (varsinkin metrossa, rautatieasemalla yms.) kuristava. Barcelonassa vaatteiden alla oleva rahavyö oli kovassa käytössä (majapaikkojen lukittavat kaapit vaikuttivat olevan hataraa tekoa). Jaa mitä siellä on? Toinen luottokortti, toinen henkilöllisyystodistus, korttien kuoletukseen tarvittavat tiedot ja vähän käteistä. Itse koen, että kaksi luottokorttia/pankkikorttia ja passi + eurooppalainen henkilöllisyystodistus ovat käteviä matkaseuralaisia. Jos toinen katoaa, ei ole lirissä. Varsinkin paljon yksin reissaavana täytyy olla Plan B käytössä. (Nyt täytyy toivoa, että taskuvarkaat ja rikollisliigat eivät lue Mörrin blogia. Riski on suuri.) Mutta juu, melkein kävi ikävästi. Myös ilmaisen Gaudí-kävelykierroksen opas varoitti moneen otteeseen metroasemilla väijyvistä taskuvarkaista. Hän jopa näytti meille neljä hänelle tuttua taskuvarasta (lienee sanomatta selvää, että porukka ei liiemmin välittänyt sormella osoittelusta). Opin myös, että metron ensimmäistä ja viimeistä vaunua kannattaa välttää, sillä taskuvarkaat suosivat niitä. Ihmiset rynnivät kiireellä sinne, joten ne ovat usein täynnä. Taskuvarkaat toimivat nopeasti ja nousevat usein metrosta ennen kuin se lähtee liikkeelle.That said, metroasemilla oli ihan tajuton määrä vartijoita ja metroasemat olivat muutenkin huomionarvoisen siistejä paikkoja. Joten pelätä ei varsinaisesti tarvinnut. Välillä tosin vilkuilin suihkepullojen varalta, ettei naamani saa kakkakuorrutetta. Kaverini Laura P:n naamalle siis ruiskutettin uloste/virtsa-nestettä ja kaikki kamat pöllitiin hänen saapuessa kaupunkiin. Tervetuloa Barcelonaan!

Bongasin myös muuta kuin taskuvarkaita. Gaudí-kierroksen jälkeen innostuin herrasta oikein kunnolla ja kävin ihastelemassa hänen luomuksiansa. Tämä kuulostaa varmasti aivan naurettavalta, mutta kun tutustuin hänen rakennuksiinsa, meinasi kyynel tulla silmäkulmaan. Ihoa pisteli. Niskaa särki kun tujottelin kattojen yksityiskohtia tuntikaupalla. Kuljin suu auki ihmetellen kaikkea sitä kauneutta. Casa Batlló on yksi Barcelonan kuuluisimmista rakennuksista, enkä ihmettele. Jännittävintä siinä on se, että rakennuksessa asuu yksityisiä asukkaita. Samaa koskea monia Gaudín rakennuksia, mikäköhän mahtaa olla asuntojen käypä hinta? Gaudí ei ainoastaan luonut erityislaatuista, outoa ja silmiähivelevää arkkitehtuuria. Se oli myös käytännöllistä ja uraauurtaavaa. Hän kiinnitti varsinkin huomiota valoon ja symboliikkaan. Palau Güell ei ole yhtä kuuluisa kuin monet muut Gaudín rakennuksista. Sen ulkomuoto on vaatimaton (noh Gaudín rakennukseksi) mutta sisäpuolelta se on kaikkea muuta. Se on synkkä ja puu on näkyvässä asemassa rakennuksen sisällä. Suusta pääsi "vau" aika usein. Sagrada Família on kaunein näkemäni kirkko. Sen voin sanoa ilman epäilyksen häivää. Gaudí tajusi itsekin, että hän ei saisi luomustaan valmiiksi elinaikanaan, joten hän jätti tulevia arkkitehteja varten yksityiskohtaiset suunnitelmat ja mallit. Ne tietysti tuhottiin suurilta osin sisällissodan aikana. Kirkko valmistunee noin kolmenkymmenen vuoden päästä. Siinä on ihan kiva määrä yksityiskohtia! Ainoa miinus Gaudí-rakennuksissä on hinta. Matkalainen köyhtyy ihan mukavasti. Mutta oli se sen arvoista. Parc Güell pitää sisällään muun muassa Gaudín talon (joka oli pettymys), postikorteissa esiintyvän liskon, ihanan näköalan Barcelonan kaupungin ylle ja kaupungin kuuluisimman arkkitehdin suunnittelemia rakennuksia, rakennelmia ja esineitä. Hipsin myös vilkaisemaan Barcelonetan aluetta ja upotin varpaani lämpimään hiekkaan. Ranta oli ihan kiva, mutta ei mitenkään erikoinen (Damn you Corsica!). Kävin myös Katalonian kansallismuseossa väsyttämässä jalkojani. Kyseistä museota on moni ihminen minulle kehunut ja olihan se aika vaikuttava. Myös itse rakennus kukkulan päällä on näkemisen arvoinen. Iltaisin sen edessä järjestetään musiikki- ja valoshow suihkulähteen (lähteiden) vettä hyödyntäen.





Palau Güell


  


Tirrien klaaniin kuuluvana mussutin tietysti ihan mukavan määrän hyvää ruokaa ja maistelin sangriaa ja punaviiniä antaumuksella. Rakastan tapas-perinnettä, joten maistoin kaikkea patatas bravas-annoksista täytettyihin chilipalkoihin. Maistoin myös tapojeni vastaisesti chiliolutta, mutta ei. Oluelta se maistui. Yövyin kaksi yötä Casa Gracía Central-hostellissa ja pidin siitä kovasti. Se oli pienehkö ja hyvällä maulla sisustettu. Monet Gaudín rakennuksista sijaitsivat kivenheiton päässä. Varasin sängyn Equity Point Gothic-hostellista yhdeksi yöksi. Se oli kivalla paikalla lähellä rantaa ja keskellä vanhaa keskustaa, mutta kyllä edellisessä hostellissa oli huomattavasti enemmän luonnetta ja kotoisaa tunnelmaa. Minulle on usein sanottu, että "Ei sillä ole väliä missä asuu." Olen eri mieltä. Silloin kun asuu homeisessa murjussa, toitottaa matkalainen itsellensä tätä mantraa. Mutta silloin kun löytää halvahkon majapaikan, jossa viihtyy...Sillä on väliä. Olen saanut asua aivan mahtavissa majataloissa ja hostelleissa ja ne ovat rikastaneet matkaa olennaisesti. Ja tässä yhteydessä "mahtava" ei tarkoita "kallista". En ole varsinaisti koskaan asunut ihan hirveässä majapaikassa. Kenties se johtuu siitä, että valitsen majapaikat edellisten vieraiden arvion perustella. Majapaikkamakuni on kenties myös perua vanhemmilta, jotka välttelivät halpoja tusinahotelleja ja arvostivat yksilöllisyyttä ja lämmintä tunnelmaa. 

Casa Batlló







Olin porukalla matkassa mutta aika suuren osan ajasta vilistin ympäri Barcelonan katuja yksin. Nautin viilettää katuja yksin ja tehdä ihan sitä mitä minä haluan tehdä.Tytöillä oli monissa asioissa eri kiinnostuksen kohteet. Olen vähän tylsä arkkitehtuuribongari. Mutta tasapaino on kaikean a ja o, joten osan ajasta vietin sosiaalisena tyyppinä lauman kanssa.Lauantai-illalla menin kolmen tytön kanssa viisikerroksiseen Razzmatazz-yökerhoon ja minä lähdin kodin suuntaan ensimmäisenä viiden jälkeen. Metro kulkee koko yön läpi lauantaisin ja suuri määrä vartijoita piti yöhillujien turvallisuudesta huolta. Aamulla hostellin aulassa oli suuri määrä glitterposkisia matkalaisia, edellisenä iltana oli ollut Sensation-pippalot (joo, en ollut minäkään aikaisemmin kuullut) kaupungissa ja meno oli kuulema ollut rajua. Ei mitään muistikuvaa tapahtumista ja sellain.

Bussimatka sujui ongelmitta, tosin en koskaan ole välittänyt siitä, että Eurolinesin matkoilla reissaajat pakotetaan ulos bussista taukojen aikana. Thank God ei öisin. Menomatkalla vieressäni istui rukoileva mies, jonka kättä tarvitsi siirtää reideltäni omalle puolelle. Ei tainnut tuntea muhkuroita. Paluumatkalla en oikein pystynyt nukkumaan ja aamuviideltä olo oli mitä raikkain kun saavuimme Montpellieriin. Hytisimme ratikkapysäkillä ja odotimme kyytiä. Raahauduttuani huoneeseen otin "torkut" ja heräsin noin kahdentoista tunnin kuluttua. Se oli hyvä reissu se. 

Ihan kivat värit, eikös joo?



PS: Miksi valokuvat aina vammailevat? Valmiissa jutussa ne ovat ihan erilailla kuin sitä luodessa. Ärrmurr.



Korsika ja muuta kivaa

Anteeksi pitkittynyt radiohiljaisuus. Oli tärkeää tekemistä, kuten rannalla makoilu Korsikan saarella. Juu tiedän, nykyajan opiskelijat ovat ihan hunningolla. "Minun aikanani opiskelijat istuivat kiltisti tenttikirjojen ääressä alennuskuponkeja leikellen." Ai oliko kivaa reissussa? Arvatkaa.

Tuolla oli ihan ok maiskuttaa herkkupöperöitä.

Olemme jo pienen aikaa Ellen Pellenin kanssa höpöttäneet Korsikasta. Laitoimme töpinäksi pienen aikaa sitten ja varasimme lauttaliput ja aloimme tehdä tutkimustyötä. Viime torstaina lähdimme junalla Montpellieristä Touloniin. Siellä tapoimme aikaa irkkubaarissa ja lähdimme matkakassit heiluen Corsica Ferries-laivan kyytiin illalla. Aamulla kun heräsin virkeänä, kauniina ja freesinä nojatuolissa kuolatun torkutun  (ajattele Cludia Schiffer venyttelemässä) yön jälkeen, olimme saapuneet Ajaccioon. Matkasimme söpössä pienessä junassa (ruhtinaalliset kaksi vaunua) viisi tuntia ennen kuin saavuimme kotipesäämme Calvin herttaiseen rantakaupunkiin. Olisin kenties voinut hölkätä junaa nopeammin määränpäähän (minähän olen erittäin lahjakas kestävyysjuoksija, kuten kaikki tietävät). Aika ajoin juna tööttäili, luultavasti ajaakseen vapaana laiduntavat lehmät raiteilta pois. Nostalginen ja söötti kuvaavat aika hyvin kyytiämme.

Calvi on yksi Korsikan suosituimmista turistikohteistä. Kesäkauden turistiryysis on ohi, joten saimme Ellenin kanssa rauhassa maleksia rannalla. Korsikan rannat ovat ansainneet maineensa, vesi oli kristallinkirkasta ja hiekka hienoa. Joku tosin hälytti viranomaiset, sillä valas oli rantautunut maihin. Pinkki uimapuku (ei siis punainen, sävyero on selvä) oli päällä tällä valasyksilöllä. Jännä juttu. Huomaa kyllä, että olen vanhempieni lapsukainen. Sen verran herkkupeppu olen. Korsikalaiset haisulijuustot, maittavat makkarat, viikunahillo ja viini pehmustavat mukavasti arsetta. Se kun oli surullisen pieni aikaisemmin.



Tuossa minun Île-Roussen privaatti rantani.

Kiipeilemme Calvin kaupungissa, istuimme terasseilla maistellen korsikalaisia viinejä, söimme herkkuja muurien ympäröimässä vanhassa kaupungissa ihastellen alhaalla välkkyviä sataman valoja. Kyllä elämä voi olla ihanaa, ajattelin monta kertaa. Samaa ajattelin kun kiipesin hengästyneenä Île-Roussen majakalle. Laskeuduin yksityiselle rannalla, josta pulahdin turkoosiin veteen vilvoittelemaan.   

Olen usein kuullut, että ystävyys joutuu todelliselle koetukselle yhteisellä matkalla. Olen aivan samaa mieltä. Kun on toisen henkilön kanssa on pitkän (noh pitkän ja pitkän) aikajakson (mahdollisesti) rättiväsyneenä, kettuuntuneena ja lannistuneena, paljastaa se paljon ihmissuhteesta. Make it or break it. Onneksi voin kertoa, että minun ja mademoiselle Lahden yhteinen reissu sujui oikein hyvin. Matka oli mainio ja Ellen ei missään vaiheessa esim. yrittänyt kuristaa minua. Se on hyvä se. Maaria voi nimittäin joskus saada pienimuotoisen hermoromahduksen. Jotkut, tosin harvat, tahot ovat kenties sen nähneet. Mörrin manuaalista voi bongata seuraavat simppelit ohjeet. *Varoitusmerkit: Hiljainen Maaria. Varotoimet: Älä häiritse, vaan jätä mököttämään.*

Reissu ei sujunut ilman kivoja pieniä jännitysmomentteja. No ei tietenkään. Meidän piti muun muassa viettää lauantai-iltapäivä Île-Roussessa, mutta juna oli rikki. Ei ollut ollenkaan varmaa, että juna saataisiin korjattua seuraavaan päivään mennessä.Turistikauden ulkopuolella rautatien työntekijät eivät kuulema aina halua työskennellä. Ja sehän on kiva juttu se. Seuraavana päivänä meillä oli siis deitti lautan kanssa Ajaccion satamassa. Hotellimme isäntä totesi säälien "Oh, les pauvres" kun kerroimme hänelle mahdollisesta ongelmasta. Busseja ei siis ole sunnuntaina ollenkaan. Vaihtoehto B olisi ollut kyltin askartelu, hameenhelman nostaminen korviin ja liftaaminen. Noh, kerta se olisi ollut ensimmäinenkin. Siihen ei onneksi tarvinnut turvautua (Laura B voi taas hengittää normaalisti), juna kulki normaalisti seuraavana päivänä. Lisäksi Ellenin ranskalainen pankkikortti meni lakkoon (tai lomalle, tiedä häntä). Näissä tilanteissa on hyvä, että reissaa jonkun kanssa. Maarian BNP Paribas. Mielenkiintoinen hetki oli myös se kun meitä ei päästetty laivalta maihin Toulonissa, sillä yöllä lautalla oli sattunut jotakin jännää. Neiti Marplen mielenkiinto heräsi, mitähän kummaa laivalla lie tapahtunut yön tunteina. Vakavat poliisisedät marssivat laivalle ja kaksi naista vietiin heidän luoksensa. Sitten pollarit lähestyivät erästä naista ja esittivät kysymyksiä hänen matkakumppanilleen (eivät oikein vaikuttaneet pitävän tästä, kumma juttu), kunnes eräs miesporukka huuhdahti, että "Me olemme täällä". Ja katsos vaan, kyseessä oli sama idioottiporukka, joka oli viihdyttänyt edellisenä iltana matkalaisia painimatsilla (siinä on minun mielestä aina ollut jotakin homoeroottista), rumpujen soitolla, huutamisella ja nylkytysdemonstraatiolla. Ihmiset olivat todella innoissaan tästä kellon lyödessä kaksitoista yöllä. Ylläri pylläri. Summa summarum, matka sujui ilman suurempia katastrofeja. Olen huomannut, että asiat yleensäkin kääntyvät parhain päin. Ainakin aikanaan ja jollakin tavalla (mutta ei välttämättä niinkuin on itse alun perin suunnitellut).


Olen saanut koko ikäni kuulla, että huudan. "Sä et tiedä kuinka äänekäs olet!" Hyssyttely on ihan mun top 3-ärsyttävien asioiden listalla. Vähänkös on holhoavaa käytöstä (Just sinä Tuomas). Onneksi ulkomailla ei tarvitse olla hengittämättä ettei häiritse kanssaihmisiä olemassaolollaan. Eihän? Minua ja Elleniä pyydettiin olemaan hiljaa junamatkalla Montpellieristä Touloniin (mummo, kukas muu). Laivamatkalla minua (olin jo tosin melkein unen mailla), Elleniä ja ihanan oloista aussityttöä Danielleä pyydettiin madaltamaan volyymiä. Paluumatkalla Toulonista Montpellieriin vanha mammuska mulkoili meitä ja mumisi, että hänen pitää vaihtaa paikkaa, sillä "c'est insupportable". Hmpf. Olenko kenties missannut jotakin? Eikö junassa saa puhua päiväsaikaan vierustoverinsa kanssa? Rehellisesti sanottuna koen meidän puhuneen aika hiljaa (tosin muiden mukaan oma käsitykseni äänenvoimakkuudesta on usein virheellinen). Itse olen Suomessa kuunnellut junassa vieraan ihmisen yksityiskohtaista selostusta parisuhteestaan, terveydentilastaan ja sänkypuuhistaan. Käänsin vain romskuni sivua.

 

Kyllä se puuskuttaminen Île-Roussen majakalle kannatti.




Opin muuten uuden asian. Kun harmaahapsinen brittimies kysyy, että "What do you have for tea in Finland?" hän ei puhu äidin mahtavista teen kanssa nautittavista kolmioleivistä (tosin hänen pitäisi maistaa niitä) vaan ruuasta. Oppia ikä kaikki. Tutustuimme Garyyn Calvissa sijaitsevassa skottipubissa (pubin nimessä ollut Loch Ness taisi olla skotlantilaisin asia koko puljussa). Hän tarjosi meille myöhemmin teetä ja haisulijuustoa samalla höpöttäen hänen mainiosta Lontoossa asuvasta pojastaan. Olen kuulema myös aivan Abban Agnethan näköinen. Eikö Frida ollut se tummatukkainen? Elämäni rakkauden nimi oli muuten Sven. Det är bra att veta.

Tässä pari kuvaa Calvista.