En minä viime aikoina ole ainoastaan angstaillut ulkonäöstäni. Ja kenties se hissin peili ei ole armollisin ystäväni.
Lauantaina lähdin aamujunalla Toulousen suuntaan. Moni ranskalainen on kehunut minulle kyseistä kaupunkia, joten sinne minä menin! Yövyin pienessä ja herttaisessa hostellissa yliopistoalueen liepeillä. Itse kaupunki oli hurmaava, Toulouse tuntui ulkomaankohteelta. Kaupungin lempinimi on "ville rose" ja sen ymmärtää kun kävelee ympäriinsä. Kaupunki hehkuu punaisen eri sävyissä. Tunnelma oli hurmaava ja kadut olivat piukkana kahviloita, ravintoloita ja baareja. Metrossa oli kuulutukset ranskaksi ja occitaniksi. Halusin ehdottomasti mennä lyhyelle risteilylle Garonne-joelle ja Brienne-kanavaan. Kuuluisa Canal du Midi näkyi vilaukselta sekin. Jännittävintä oli sulkuporttien toiminta. Voin kuvitella itseni Canal du Midillä pienellä paatilla, ihastuttavien maisemien lipuessa ohi. Joku muu saisi kyllä vastata porttien avaamisesta ja sulkemisesta. Minä voin vastata suklaamoussen ahmimisesta. Fair deal?
Aika Toulousessa jäi hyvin lyhyeksi. Sunnuntaiaamuna minun piti herätä hannamaisesti kello kuusi, mennä torille, kävellä kanaalin vartta ja valokuvata pari kirkkoa. Arvatkaa kuka käänsi kylkeä herätyskellolle? En sentään lyönyt sitä. Jatkoin matkaa Carcassonneen ihastelemaan linnoitettua kaupunkia. Maija Poppanen nähtiin paikallisen lehden mukaan puuskuttamassa linnoituksen suuntaan viikonloppukassi olkapäällä heiluen. Ja ei käy kieltäminen, oli se hieno. (Sidenote: Unescon maailmanperintölistalle ei kuuleman mukaan pääse esimerkiksi Someron historiallinen keskusta. Kumma juttu.) Iltapäivä riitti vallan hyvin linnoitetun kaupungin tutkimiseen. Lisäksi paikka oli (yllätys yllätys) piukkana turisteja ja rihkamakauppoja. Millainen se mahtaa olla turistikautena? Ihan kauhea varmaan.
Rautatieasemalta tämä bile-eläin suuntasi suoraan Rockstoreen (paikallinen instituutio keikkojen saralla)Subways-yhtyeen keikalle. Se oli vähän liian rajua näin herkälle sielulle, mutta bändillä oli korkea energiataso ja he tuntuivat nauttivan esiintymisestä. Se välittyy aina yleisölle. Eilen menin kreikkalaistytön synttäreille. Olin ainoa, joka toi lahjan. Mielenkiintoista. Meidät häädettiin kahdesta yhteiskeittiöstä. Lopulta istuimme pihalla. Se oli hieno ilta se.
Raahauduin aamulla luennolle. Luennoitsija ei tullut ollenkaan paikan päälle.Olisi tietty ollut ihan mukava tietää. Olisin voinut opiskella, pestä pyykkiä tai maksaa laskuja. Tai mitä minä tässä selitän, olisin luultavasti katsonut uusimman jakson Grimmiä ja torkkunut kuola valuen.
Tänä iltana taidan pysyä huoneessani. Kenties jaksan ostaa patonkia, mutta sekin voi olla liian optimistinen arvio. Olen ollut viime aikoina aika paljon liikkeellä ja koti-ilta olisi erittäin toivottava. Vanheneva ruumiini kaipaa teetä, villasukkia ja rentoutttavaa musiikkia. Kuulin Emman sanovan eräänä iltana, että hän haluaa palata Yhdysvaltoihin viimeiseksi opiskeluvuodekseen, sillä hän on silloin jo 21-vuotias ja voi juhlia kunnolla. Olen vanha.
Viime päivinä minulla on ollut harvinaisen epäviehättävä olo. Tieteellinen nimitys tälle olotilalle on kaiketi rumatyhmä-päivä. Ihoni kukkii (eikä siis mitenkään kuulaasti ja viettelevästi). Leuassani on jo viikon verran ollut iso kraateri. (Valmistan sille päivittäin herkullisen kuorrutteen meikkivoiteesta ja peiteaineesta) Kavereita sillä on leukapielissä, monin verroin. Lisäksi haisulijuustot ja viini ovat kasvattaneet hamsterimaisia poskiani. Hiuksetkaan eivät ole priimakunnossa. Olen kerran ollut oikein tyytyväinen kampaajaakeikkaani ulkomailla. Se oli seitsemän vuotta sitten Sisiliassa (osa kaksi, herrajestas kun olen vanha). Kaipaan sitä, että voin istua tuolille, napata uusimman Seiskan (häpeällisen ihana huvi kampaajalla) ja kysyä että "Mitäs sitä tehdään tänään?". Kahvia ja suklaatakin on tarjolla. Suomalaista hintatasoa en kaipaa. Olen Pariisissa ja Montpellierissä maksanut leikkauksesta ja väristä noin 40-50 euroa.
Noin kuukausi sitten näin ratikassa miehen, jonka kasvot olivat pahasti palaneet. Nenää hänellä ei oikeastaan ollut. Ihmiset yrittivät kohteliaasti olla katsomatta, mutta eihän sille mitään voinut. Katse kohdistui helposti miehen epämuodostuneeseen kasvonpuolikkaaseen. Kun hyllypylly, pitsaiho tai lentokenttämäinen ahteri ahdistavat, mietin häntä.
Jos Ryan Gosling olisi ollut Crossroads-leffassa, olisiko se ollut mielestäni ihana elokuva (sen ennalta-arvattavan roskan sijaan)? Luultavasti. Näin tänään The Ides of March-elokuvan. Menin katsomaan sen ihan sen takia, että vastentahtoinen siippani Ryan on siinä. Julistekin oli hieno. Olen muuten pohtinut erästä asiaa pienen aikaa: Osaako Ryan valita roolinsa erityisen hyvin vai tekeekö hän itse elokuvista parempia? Kallistun enemmän ensimmäiseen vaihtoehtoon, mutta ainakin minun silmissäni elokuvakokemus on jo osittain pelastettu kun kanadalaispoitsuni on siinä. Itse elokuva oli oikein kelpo ja laadukas, roolisuoritukset olivat todella taidokkaita. En ole koskaan kuolannut silverfox George Clooneyn perään, mutta Mike Morriksen roolissa hän on äärimmäisen hyvä ja charmantti. Politiikka on oma kiehtova maailmansa, jossa peli on usein rumaa ja likaista.
Ostin toissapäivänä lentolipun kotiin. En oikein tiedä, mitä mieltä olen siitä. Lopulta halvin paluulippu löytyi SAS:lta Lyonin kautta, Helsinkiin saavun 21.12 aikaisin aamuyöllä. Ehdin jo hihkaista, kun näin, että minulla on välilasku Köpiksen lentokentällä. "Valitettavasti" se on ainoastaan tunnin pituinen visiitti, muuten olisin voinut tutustua paremmin Lauran kehumaan lentokenttään. Minä itse asiassa pidän lentokentistä, siellä on aina kansainvälinen ja avoin viba. Kenties ainoana maan päällä pidän Frankfurtin lentokentästä (olen usein odotellut siellä pari tuntia lentoa). Siellä on ihan tajuton määrä ravintoloita ja kahviloita. Ja jos lennän Lufthansalla, joka on i-h-a-n-a, saan ilmaista kahvia, teetä ja lehtiä siellä. Olen ehtinyt jo tottua lentoyhtiöihin, jotka harkitsevat vessamaksua, joten minusta Lufthansa tarjoaa luksuspalvelua. Parasta palvelua saan tosin Esivallankadun B&B:ssa. Kenties pitää kirjoittaa ylistävä arvio paikasta Tripadvisor-sivustolle? En pistä pahakseni ollenkaan, jos äiti tekee minulle lihapullia sinihomejuustotäytteellä. Vink vink.
Montpellieristä pääsee bussilla kätevästi Saint-Guilhem-Le-Désert-kylään. Menin sinne lokakuussa kansainvälisen porukan kanssa. Se on aivan hurmaava paikka!
Kivat reippailuvaatteet, eikö?
Ensimmäisten viikkojen aikana sain eräältä pojalta pienien kylien nimiä, joihin kannattaa mennä. Yksi niistä oli Ganges. Itse kylä oli mitäänsanomaton, mutta sen ympärillä oleva maaseutu oli tajuttoman kaunista. Ruska on täällä vieläkin käynnissä. Jotenkin minusta tuntuu, että se on Suomessa aika finito.
Lähden huomenaamulla Toulouseen nuuhkimaan uusia tuulia. Jos vaikka yrittäisin mennä aikaisin nukkumaan tänään? Siitä on tullut aika vieras käsite täällä.
Tuossa yllä minä pukeutuneena "ranskalaiseksi" Halloween-juhliin. Söin vähän tuota patonkia alkuillasta. Sitten se kostui kainalomehuista ja oli ällö. Monet täällä ovat kuvailleet pukeutumistyyliäni sanoin "pariisilainen" ja "chic". Olen minä pahempaakin kuullut. Välillä ihmiset luulevat, että olen pukeutunut Punahilkaksi ja olen menossa naamiaisiin...kun olen "normivaatteissa". Muuten, et ole ensimmäinen joka murjaisee susi-vitsin. Jännä juttu.
Vietin eilen älykkään ja sivistyneen miehen kanssa kiihkeän yön sängyssä. Léopold oli miehen nimi.Yöhön kuului epätoivoista voihkimista ja suuria oivalluksia. Ja kyllä, valkoviini liittyi myös asiaan. Heräsin aamulla lakanat ihan rutussa ja vänkyrässä. En ihan täysin Léopold Senghorin runoja ymmärrä, mutta intensiivinen yöni toi minut askeleen lähemmäs miehen aivotuksia. En tosin ole yhden miehen nainen. Muuan muassa Avettin veljet, Trampled by Turtlesin jössikät ja Fleet Foxesin jäbät saivat aimo annoksen rakkautta Maarialta levottoman yön aikana. Bertolt Brecht odottaa malttamattomana vuoroaan. Olenkin aikamoinen kevytkenkäinen hempukka!
Seuraavaksi pari kuvaa minun asuntolastani. Ihan jees.Ei ole tosin Pariisin huoneen Minniä näkynyt, vähän on jo ikävä.
Arvatkaa, mikä tämä hökkeli on? Se on asuntolan pesutupa. Mitäköhän tuohon sanoisi.
Palasin puoli tuntia sitten yliopiston teatterissa järjestetystä tanssiesityksestä. Hassu proffani oli suositellut sitä sellaisella innolla, että eihän sitä voinut missata. Pudique acide/extasis oli tekeleen nimi. Ensimmäisen väliajan saimme seurata kilttihameisen miehen ja naisen hyppelyä saksalaisen musiikin tahdissa.Toinen väliaika on äärimmäisen dramaattinen ja hengästyttävä. Loppua kohden olin ihan koukussa. Esitys oli kuuleman mukaan saanut kaapuihin pukeutuneet kulttuuritoimittajat (oletan siis, että kulttuuritoimituksessa työskentelevien universaali työasu on kaapu) hurmokseen Montpellier Danse-festivaalien aikana. Toinen väliaika sai kieltämättä minutkin antamaan raikuvat aplodit.
Menin tänään maksamaan vuokraani, mutta minun ei kuulema tarvitse maksaa sitä tässä kuussa. Ihan kiva juttu. "Katsotaan ensi kuussa tilannetta uudestaan." No katsotaan sitten. Täällä ulkomaalaiset opiskelijat saavat asumislisää (CAF nimeltään). Summa ei ole suuren suuri, mutta rahaa kuitenkin. Asuntolassa CAF pienentää automaattisesti vuokraa(meillä ainakin), yksityisillä markkinoilla summa lähetetään opiskelijan tilille. Nyt syyskuun ja lokakuun CAF oli myönnetty minulle, joten asuntola piipersi vähän vähennyslaskuja. Hetki on mitä parhain, sillä olen kuumeisesti vilkuillut lentolippuja Suomeen. Tyhmä Blue1 ei lennä Marseillesta Helsinkiin talvella, joten kätevin vaihtoehto on poissa laskuista. Nizzasta voi lentää, mutta junamatka sinne on pidempi kuin Pariisiin. Näyttää siltä, että otan saman yhdistelmän kuin elokuun lopussa: Juna Montpellier-Pariisi + lento Pariisi-Helsinki. Junamatka on ainostaan kolmisen tuntia, joka on ihan käsittämätöntä kun katsoo karttaa! Olen myös kirjoitellut vaaleanpunaiselle paperille junalippujen hintoja välille Montpellier-Lyon ja Montpellier-Pariisi-Strasbourg. Milloin ne veronpalautukset tupsahtavatkaan tilille? Taisi olla 4.12. Huoh.
Sitä odotellessa, tässä pari hassua kuvaa minun ja Hannan reissusta Marseilleen lokakuussa.Vietimme kaupungissa ainoastaan yhden yön, mutta pikaisen kokemuksen perusteella sen huono maine on liioiteltu. Hostellimme (joka oli siis viime hetkellä varattu) oli kuitenkin Kokemus. Puljussa oli kotiintuloaika. Minulla ei ole ikinä ollut kotiintuloaikaa...no sitten Italian vaihtovuoden jälkeen (Ja juu, se iskän yritys ylläpitää kotiintuloaikaa sen jälkeen. Ei oikein onnistunut.). Hannalla on kuulema ollut, Kambodjassa (vai oliko Laosissa). Ja nyt Marseillessa. Itse kaupunki oli mielestäni sopiva sekoitus aurinkoista satamakaupunkia ja rupuisia sekä epämääräisiä kujia.Ja tietty seura oli maailman parasta! Minä ja Hanna reissataan kieltämättä mallikkaasti yhdessä. Ei edes tarvinnut herätä klo 6 aamulla.
Lähdimme myös paattiajelulle Marseillen edustalle ja ohoh mitä väriloistoa ja huimia korkeuksia sieltä löytyikään!
Olen myös hihitellyt blogimaailman kuohunnalle. Kyllä kengät voivat saada aikaan sopan! Laura B kenties tietää mistä puhun.Onneksi olen blogikuplassa, en varmaan ikinä pärjäisi "oikeana" bloggaajana. "Ei millään pahalla, mutta sulla on tosi paksut reidet ja pitsamainen iho." Siihen loppuisi Maarian ura. BTW, kuten olette ehkä huomanneet, olen viime aikoina löytänyt uutta ihanaa musiikkia. Luulen, että folk taitaa olla se Mörrin tämän kuukauden juttu. Tämä on esimerkiksi aivan mahtava, alkaa hymyilyttää heti:
Älkää vain luulko, että minä tulen jatkuvasti päivittämään tällä tahdilla. No can do. Kyseessä on jonkinlainen hetkellinen häiriö. Pitäisi varmaan palata Noahin koulutöiden pariin. Älkää jäätykö siellä Suomessa. Puss puss!
Puhuimme Ellenin kanssa junamatkalla syyskuussa elämän tärkeistä kokemuksista. Ellenille tärkein ja mullistavin elämänjakso oli Australiassa vietetty vuosi ja minulle se oli ilman muuta vaihto-oppilasvuosi Sisiliassa 17-vuotiaana. Sitä vuotta, sen tuomia oivalluksia ja katkeransuloisia muistoja kannan mukanani kotona ja maailmalla. Monille täällä oleville vaihto-opiskelijoille tämä lukukausi-tai vuosi on se Juttu. Se elämys, josta kerrotaan tarinoita baareissa ja illanistujaisissa tulevina vuosina. Älkää ymmärtäkö väärin. Minä rakastan Montpellieriä koko sydämelläni, olen tavannut ihastuttavia tyyppejä, olen pitänyt oikein olan takaa hauskaa ja nautin kovasti kursseistani yliopistolla. Itse asiassa, elämäni täällä on aika mahtavaa. Mutta minua eniten muokaava ajanjakso tämä ei ole. Monille täällä oleville vaihto-opiskelijoille tämä on ensimmäinen kerta kun he asuvat ulkomailla, joillekin jopa ensimmäinen kerta kun he ovat vanhemmista erossa. Osa kärsii ajoittaisesta rajustakin koti-ikävästä. Haluatteko kuulla totuuden? Minulle ei ole ketään (tai mitään) ikävä. Ajattelen usein minulle rakkaita ihmisiä, jotka asuvat Suomessa ja ympäri maailmaa, ja minut valtaa ihastuttavan kihelmöivä tunne. "Voi kun saisin äidin lämpimiä voileipiä ja teetä!", "Isä pitäisi tästä ravintolasta, lähetänpäs hänelle nyt viestin." tai "Oih, onpa ihana baskeri! Kuinkahan paljon Tuomas vihaisi sitä?". Mutta mikään itken itseni uneen-ikävä se ei ole. Syyslukukausi on lopulta äärimmäisen lyhyt ja pääsen kotiin mussuttamaan mamman herkkuja ja saamaan hermoromahduksen peli-illassa. Aikansa kutakin.
Sadekeli jatkuu täällä etelässä. Palmut huojuvat tuulessa ja lätäköt vaanivat nahkasaappaita. Perjantaina oli punainen varoitustaso myrskyn varalta. Pyh. Itse vietin iltapäivän kaupungilla, nuuhkin ja puristelin kaikkia Lushin tuotteita ja istuin noin pari tuntia Fairview Coffeessa (rakkauteni ei tunne rajoja). *Päivän suuri oivallus: minttukaakaon keksijä ansaitsee muuten enemmän arvostusta osakseen.* Minun piti mennä pubikierrokselle Emman ja Sarahin kanssa. Viiden aikoihin sain viestin, että ratikkayhteys uhataan katkaista myrskyn takia ja he jäävät asuntolaan. Toki ulkona satoi ja tuuli kovasti, mutta se vaikutti minusta ihan normaalilta syysmyräkältä. Ihan täyttä ylireagointia ihmisten osalta, myyjät laittoivat puljujaan kiinni paniikissa. Minä lueskelin lehtiä ja juttelin baaritiskillä ihmisten kanssa. Puhuin muun muassa walesilaisen puutarhatontun kanssa Mumford & Sonsin kullannupuista. Lopulta kipitin kaverini Kaijun luo (puhelinkoppi toimi suojana kiivaimman sadepommituksen aikana) ja menimme tunnelmalliseen folkhenkiseen irkkupubiin. Sitten ilta muuttui jännittäväksi. Vanhempieni majatalon pitäjä Donald kertoi, että hänen lempiyökerhonsa on heteroystävällinen homoklubi. Sinne me kaksi tassuttelimme ja soitimme summeria. Oho! Itselleni ominaiseen tapaan oli the essence of cool toljottaen ympärilleni (ja pari kertaa taisin osoitellakin "Kaiju kato!"). Calvin Kleinin alusvaatemalleilta näyttävät miehet sheikkasivat bootyä ja kiemurtelivat tankoa vasten baaritiskillä. Paita lähti pois, sitten housut, yhdeltä alushousutkin (ne tosin nostettiin äkkiä takaisin ylös). Itse olen aika rytmitajuton tapaus tanssijana ja kaikilla paikalla olleilla miehillä (bongisimme siis kenties viisi naista) oli liikkeet hallussa. Seksikkyydestä ei edes kannata puhua, he voittavat 129-0. So sad. (PS: Mitenköhän Sinnkuelämän Stanford olisi menestynyt paikassa?) Ymmärrän hyvin, miksi heteronaiset usein valtaavat homobaarit-ja yökerhot. Siellä on turvallinen olo. Kukaan ei liimaannu kiinni tanssilattialla ja miehille voi hymyillä pelkäämättä sinnikästä fania (Tosin voin myöntää, ettei tämä ole ollut minulle mikään päivittäinen ongelma. Ei niitä miehiä tarvitse kepillä sörkkiä kauemmaksi. Pitäisikö huolestua?).
Punahilkka bongattiin myös Antirouille-yökerhon tanssilattialla. Paikka on vähän Dynamon oloinen, paljon livekeikkoja ja ränsistynyttä charmia. Hip hop ja dubstep (joo, en minäkään ollut kuullut aikaisemmin) olivat illan teemana, mikä on tietysti ihan kirjastonhoitaja-Maarian ominta aluetta. Mahtavat DJ:t pelastivat homman, jopa minäkin tanssin pöhkösti asenteella tanssilattialla. Ulos oli tosin aika vaikea päästä. Olin menossa ulko-oven luo, kun portsareilla oli vaikeuksia agressiivisesti käyttäytyvän (wannabe-)asiakkaan kanssa. Hän hakkasi eläimen raivolla ulko-ovea, joten minut tyrkättiin sivuun, ovi avattiin raolleen ja shhhhhhhhhh...jotakin suihkutettiin hänen naamaansa.Tuliko Laura P:lle ikävä flashback Barcelonaan? (Portsarit käyttävät usein voimaa paljon enemmän kuin olisi tarpeen. Mietin välillä, että nauttivatko he kovasti omasta valta-asemastaan suhteessa asiakkaisiin? Toisaalta, monet asiakkaat ovat ihan motattavan rasittavia tapauksia.). Sitten minulle tuli kauhea yskäkohtaus ja kaikki paimennettiin ylös. Yskä ei loppunut millään ja lopulta baarimikko ohjasi minut tupakkahuoneeseen, koska "siellä on raikkain ilma". En usko, että tulen kuulemaan kyseistä lausetta uudelleen elämäni aikana. Minä arvelen, että tuju aine oli pippurisumutetta. Är jag ute och cyklar?
Jos sunnuntai pissii, katsokaa tämä:
Ihan sydän sulaa. Tuliko Reetalta "Mä en kestä, osa kaksi"?
Mä en taasen kestä tätä päivitystahtia! Olen kone.
Olin suunnitellut reissua täksi viikonlopuksi. Kenties Toulouseen, Aix-en-Provenceen (Miksi ranskalaiset kiusaavat ulkomaalaisia noin vaikealla nimellä? Ilkimykset.) tai vaikka symppikseen tuppukylään. Vilkaisin säätiedotusta. Kaikkialla sataa. Pysyn siis täällä, mikä noudattaa hyvin pyrkimystäni tutustua Montpellieriin paremmin eikä laukata koko ajan sen ulkopuolella. Tänne on tietysti luvattu sadetta, hullua tuulenvirettä ja ukkosta. Mitäs muutakaan.
Tänään ongin lounaalla makeja soijakastikkeesta Emman ja Sarahin kanssa. Vein amerikkalaiset typykät pikkuriikkiseen japanilaispaikkaan, johon ihastuin edellisellä käyntikerralla. Ravintolassa on kaksi pöytää ja musiikki vaihtelee hissimusiikista Angus & Julia Stoneen ja sieltä pikatietä pitkin hard rockiin. Ruoka on laadukasta ja halpaa-sehän sopii minulle. Pariisissa opin rakastamaan japanilaista ruokaa. Hyvin epäsuomalaiseen tapaan en juuri pidä raasta kalasta. (Nyt sopii tiputtaa pommi: Ruisleipä ei minusta ole maailman parasta leipää. Huh, sain sanottua.) Pariisissa vietetty kesä tutustutti minut oikein kunnolla japanilaiseen ruokaan (asuinhan japanilaisen korttelin keskellä) ja lisäksi libanonilaiseen ruokaan (iso nami nami). Sushista en välitä vieläkään (iso pala kalaa lötköttää päällimmäisenä), mutta erilaiset makit sekä udon-ja miso-keitto vievät kielen mennessään.
Ruoka-aiheesta pääsemme kohtaamaani ongelmaan: Mistä löydän ravintolakaverin hienompiin ravintoloihin? Älkää ymmärtäkö väärin, hyvän ruuan ei tarvitse olla kallista. Ei ollenkaan. Mutta välillä haluaisin mennä ravintoloihin, joissa ruokailu on Elämys. Usein elämyksistä täytyy maksaa. Suurin osa tuttavistani ja kavereistani on tyypillisiä opiskelijoita=köyhiä kuin kirkonrotat. Olen itse kaukana kroisoksesta, mutta Suomen valtio tekee minusta kuukausilahjoituksineen poikkeuksellisen varakkaan opiskelijaksi. Lisäksi on vielä Erasmus-stipendi opintoja varten. Tilanne voi olla vähän kiusallinen, kun vastapäätä istuu tonnikalapastaa mussuttava opiskelija, jonka hartijat ovat lyssähtäneet velkataakasta. Varsinkin amerikkalaiset kaverini maksavat lukukausimaksuja kotiyliopistoonsa, he ovat maksaneet maltaita vaihto-ohjelmasta ja lisäksi ottaneet velkaa pankista kattaakseen elinkustannuksensa täällä. (Yleensä heidän vanhempansa auttavat kykyjensä mukaan, mutta parikymppisten velkataakka on silti kauhistuttava.) Silloin ei syödä tryffelikeittoa tai Bressen kanaa. (Mutta silti juodaan bisseä kuin hullut ja ostetaan H&M:n mekkoja kassikaupalla. Iskä oli oikeassa: Elämä on valintoja) Luulen, että olen löytänyt ongelmaani ratkaisun-muut suomalaiset. Yksinkertaista. Olemme puhuneet rahatilanteesta moneen otteeseen suomalaisporukassa ja suunnitelleet ravintolareissua. Opintotuki herättää enimmäkseen hämmästystä ja epäuskoa muissa. Mitä enemmän vietän aikaa ulkomailla ja ulkomaalaisten kanssa, sitä enemmän arvostan suomalaista koulutusjärjestelmää.Suomessa ei monista muista maista poiketen nähdä opintoja taloudellisena sijoituksena vaan perusoikeuden tyylisenä asiana, joihin kaikilla pitäisi olla yhtäläinen mahdollisuus. Se on hyvä se.
Vietin tänään pari tuntia uudessa lempikahvilassani kastuneen ostoskassini seurassa. Tässä ihanassa kahvilassa on ilmainen wifi, tajuttoman hyvä kahvi ja tunnelmallinen ilmapiiri. Sade ropisi välillä romanttisesti ulkona ja seuraavassa hetkessä se piiskasi armottomalla voimalla kaupungin katuja. Sitä on mukavan runollista seurata sisältä, ulkona on enemmänkin kettuuntunut olo. Edes sateenvarjoa ei voi avata, kun tuuli on niin hirmuinen. Owen Wilson oli väärässä. Kaupunki ei ole kauneimmillaan sadekuuron aikana.
Onneksi syysmyräkän aikana Mumfordin poppoo lohduttaa kastunutta reissaajaa. Ymmärin, että eräät tahot ihastuivat Mumfordin poitsuihin. Syystäkin. Ihanuusaalto jatkuu. Marcus Mumford on kihloissa herttaisen Carey Mulliganin kanssa. Arvatkaa miten he tapasivat? No ette arvaa. He olivat kirjekavereita lapsina. (Reetta huudahtaa kotona "Mä en siis kestä!") He eivät olleet pitkään aikaan yhteydessä, mutta jälleennäkeminen poikien yksityisellä (ja salaisella) keikalla oli harvinaisen lämmin. Ja kohta juhlittiin kihloja. Humanistineidon pää menee ihan pyörälle tuollaisesta vaaleanpunaisesta unelmasta. Joten Repe ja minä saamme tyytyä kolmeen muuhun poikaan, jotka tietääkseni eivät ole kihloissa söpönassujen kanssa. Kuka tietää, kenties he ovat saaneet rakkauskirjeitä pullopostitse tarhakavereilta?
PS:Kuinkahan paljon Tuomas vihaa tätä "ulinaa"? Paljon, on minun villi arvaukseni.
PSS: Niih L, kuka osaa päivittää blogia tiheään tahtiin? Ihan näin paljon herkkuja.
Blogia kirjoittelevat tyttöset pahoittelevat usein kahden päivän hiljaiseloa. "On ollut kauhea kiire töissä projektien parissa". On minullakin ollut kauhea kiirus, afrikkalaisia herkkuja mussutellen siis. Kai se lasketaan? Minun tapauksessani hiljaiseloa jatkui noin kolme viikkoa. Oliko ikävä? Minulla oli näpyttelyä hivenen ikävä, se täytyy myöntää. Sen verran mukavaa tämä kirjoittelu on (varsinkin kun ihanat tädit ja muut mahtavat tyypit kommentoivat).
Kello lähenee yhtä yöllä, juuri pienen aikaa sitten lopettelimme apéroamme yhteisessä keittiössä kamujeni kanssa. Illanviettoon kuului olennaisena osana viini, haiseva juusto, suklaakeksit ja ukulele-soitin. Lopulta vartija tuli hajoittamaan iloisen seurueemme ja kikatimme pienen aikaa käytävällä. Juu onnea sen gradun kanssa muut asuntolan asukit! Vartija tuli harrastamaan pientä small talkia kanssamme ja ensi kerralla kutsumme hänet mukaamme nauramaan ja höpöttämään neljää kieltä sekaisin. Chèvre saa toimia pienenä lahjuksena.
Olen tässä kolmen viikon aikana tehnyt vaikka mitä. Olen muun muassa mennyt katsomaan pelle-esitystä teatterikurssilaisteni kanssa Sèten kaupunkiin. Itse esitys oli huisin hyvä, tuli mieleen Huxleyn Uljas uusi maailma. Juttelin esityksen aikana vieressäni istuneen miehen kanssa, kyseessä oli minulle entuudestaan tuntematon opettaja. Hän oli kuulema tehnyt pitkän uran klovnina. Hän jatkoi kertomalla, että hän nauttii varsinkin tutkimustyöstä. Koetin pitää ilmeen vakavana. Siis klovitutkimus kiinnostaa teitä? Nenän punaisuusaste? Mies oli kuitenkin niin herttainen, että onnistuin nyökyttelemään kiinnostuneena. Lopulta ajattelin, että kloviesityksillä on kuitenkin pitkä perinne. Kaipa siihen pätee samat periaatteet kuin teatteriinkiin. Eikö? *Shakespeare nyökyttelee taustalla*
Kävin myös katsomassa Extinction-näytöstä paikallisessa teatterissa. Kyseistä näytelmää minulle suositteli halittavan ihana teatteritieteen professorini, jonka kanssa syvennymme viikottain Stanislavskin elämän syövereihin. Kyseisessä näytelmässä näytteli Serge Merlin, joka oli herttainen ja heikko papparainen Amélie-elokuvassa. Hän kertoi välillä huvittuneena lapsuudenmuistoistaan ja välillä hakkasi pöytää raivostuneena. Tuon tuosta ranskalaiset katsojat repesivät nauruun ja minä olin hiljaa. Ulkomaalainen mikä ulkomaalainen.
Olen lisäksi käynyt elokuvissa. Näin ihanissa paikallisissa leffateatterissa Drive- ja We need to talk about Kevin-elokuvat. Molemmat olivat mielettömän hyviä tekeleitä. Ja väkivaltaisia. Drivessa oli vielä autojakin. Silti Maaria nautti (Tosin Driven kohdalla maanmainio Ryan Gosling voi vaikuttaa asiaan. Drool.). Omassa lukaalissani olen katsonut sateisina iltoina ja levottomina öinä elokuvat In the Loop ja In Brugges. Molemmista nautin suunnattomasti. Mielenkiintoisin elokuvakokemus on kuitenkin elokuvafestivaali, jonne menin viime perjantaina. Montpellierissä järjestettiin Cinemed-elokuvafestivaali, joka keskittyi Välimeren alueen leffoihin. Perjantaina laahauduin katsomaan viisi 60-ja 70-luvun vampyyrileffaa Italiasta, Espanjasta ja Ranskasta. Tilaisuus loppui noin viiden aikoihin aamulla. Kuten aina, vanhemmat kauhuelokuvat ovat enemmänkin koomisia tapauksia. Jännintä oli se, että kolmas elokuva oli periaattessa kokonaan pornoelokuva. Kyse ei siis ollut eroottisesta ranskalaiselokuvasta (eivätkö ne kaikki kuulu tähän kategoriaan?). Pätkässä oli paljon (ja pitkiä) lähikuvia karvaisista puskista ja lipovista kielistä. I do not need to tell more, do I? Ihanaa.
Olen myös uuvuttanut replay-nappia Mumford & Sonsin tuotannon ollessa kyseessä. Löysin bändin tuttuun tapaan noin kolme vuotta myöhässä. Ellen höpötti yhtyeestä jotakin maatessamme Calvin auringon alla syyskuun lopussa ja pienen aikaa sitten lempibloggarini Eeva Kolu kirjoitteli bändistä. Oih, neljä brittimiestä juoksentee niityillä, soittaa kirjakaupoissa ja rakastelee banjon kanssa (noh, ainostaan yksi heistä viimeisessä kohdassa)! Olisko se moniavioisuus niin väärin? Olen myös huomannut, että olen Eevan kanssa samaa mieltä melkein kaikesta.
