Olen huono hönö(hömppä)bloggari, taas ehti kulua melkein kaksi viikkoa ilman päivityksen päivitystä. Onneksi en saa tästä palkkaa (ja sori äiti). Puolustuksekseni voin sanoa, että olin viime viikolla lomalla ja kiersin saarta laukku kivuliaasti olkapäällä roikkuen. Näin kaikenlaista suloista, kuten nyrkin kokoisia hämiksiä. Hui.
Pieniä alttareita löytyy vaelluspolkujen varrelta
Uskonnosta puheen ollen, hipsin eilen aamulla tuomioistuimeen seuraamaan jättimäistä Juliano Verbard-juttua. Eikö nimi sano mitään? Juu, en minäkään ollut kuullut siitä mitään aikaisemmin. Juliano Verbard on paikallisen lahkon perustaja ja guru. Hän väitti, että Neitsyt Maria ilmestyi hänelle ja hän kokosi ympärillensä kiihkeän seuraajajoukon. Lahkon aktiviteetteihin kuului kaikkea mukavaa, kuten alaikäisten sieppaukset ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Tästä toiminnasta (ja vankeustuomion langettamisesta) on aikaa, nyt tuomioistuin on käsitellyt tapahtumaketjua, joka muistuttaa Hollywood-leffaa. Hulluinta on, että tämä kaikki on oikeasti tapahtunut pienellä pläntillä vulkaanista massaa. Siis, joukko Verbardin kannattajia kaappasi helikopterin (kuljettanineen päivineen)ja hurautti hakemaan Julianon ja hänen pari lahkokamuansa vankilasta. He onnistuivat piileskelemään poliisilta pienen aikaa ennen kiinni jäämistään. Oikean elämän Pako. Aika jännää oli seurata tapauksen käsittelyä oikeussalissa. Pari muutakin oikeudenkäyntiä olen täällä nähnyt. Sanotaanko vaikka, että täällä oikeudenkäynnit ovat vähän kiihkeämpiä ja tunteellisempia tapauksia kuin koti-Suomessa.
Olen myös samoillut metsässä ja ollut yhtä Äiti Luonnon kanssa. No enpäs oikeastaan, tuo oli aika paksua scheissea. Olen kyllä astunut vaelluspoluille vaelluskengissäni ja puuskuttanut punaisena teräspappojen pyyhältäessä ohi. Valitsin ensimmäiseksi vaellukseksi 6,5 tunnin hikoilusession ylämäkien ja mudan valtakunnassa. Olisin kenties voinut aloittaa vaikka kävelyretkellä läheiseen leipomoon. "Et sitten voinut kiertää sitä?", kysyi majataloni isäntä kun hän näki mutavellissä uitetut vaelluskenkäni. Olen todella ylpeä itsestäni-minunlaiseni cityihminen jaksoi tarpoa koko päivän. Maisemat olivat kyllä aivan mahtavat. Tosin vaeltaminen voi olla täällä aika turhauttavaa puuhaa. Voit kävellä usean tunnin ja sitten saavut viimeinkin sille kuuluisalle näköalapaikalle ja...et näe yhtään mitään. Usvavaippa peittää kaiken.
Niin siinä sitten kävi, että minä lähdin eilen Saint-Leun kaupunkiin esittävän taiteen festareille. Päätöksen tein edellisenä iltana kun sain kun sainkin itselleni vuodepaikan hostellista. Minua varoiteltiin töissä, että "Siellä on sitten tosi paljon väkeä". Okei.
Käyskentelin rannalla ja kävin katsomassa ilmaisia esityksiä. Esittävää taidetta oli akrobatiasta villeihin rumpurytmeihin. Pidin niistä kaikista. Kaupungin pääkatu toimi estraadina, parinkymmenen metrin välein oli jotakin kivaa. Mukavaa oli, että osa esiintyjistä oli kovia ammattilaisia kun taas osa oli amatöörejä. Söin kirpeää omenalakua ja ihastelin. Tunnelma muistutti jatseja, kadulla oli kunnon groove. Seurasin myös kaupungin edustalla laineilla ratsastavia surffareita. "Pitäisikö minunkin yrittää?", mietin.
Hostellissani majaili surffareiden oloisia tyyppejä. (Saint-Leu on surffipoitsujen ja riippuliitäjien suosiossa. Pieni sivuhuomio: Surffipojat eivät käytä yöpukua makuusalissa.) Riippuliitoa harkitsen täällä vakavasti, sitä kautta maisemia voisi ihastella yläilmoista. Tällä pikareissulla minulle riitti kuitenkin herkkupöperöt rannalla. Minusta on kai tullut aikuinen, sillä minua ei haitannut hedelmäliha ananascocktailissa, eikä raaka kala ruoka-annoksessani. Kulinaristinen suurvoitto.
Sen perusteella, mitä olen näiden kahden ensimmäisen viikon aikana nähnyt, sanoisin että suurin osa Réunionin kaupungeista ei ole häkellyttävän kauniita. Toivoin, että kaupunkien kadut olisivat täynnä ihastuttavan ränsistyneitä, yksityiskohtaisesti koristeltuja ja värikkäitä puutaloja. Eivät ole. Tai no, kyllä täällä on myös äärimmäisen kauniita rakennuksia, jotka on entisöity suurella rakkaudella ja huolella. Ne ovat kuitenkin vähemmistössä. Sitten on myös ihan vain ränsistyneitä rakennuksia (jotka ovat usein kylläkin värikkäitä, tai ovat sitä kenties joskus olleet). Suurin osa edustaa modernimpaa ilmettä, Turun tauti levisi siis tännekin asti. Onneksi väriä ei ole sentään säästelty. Ja jos totta puhutaan, huojuvat palmut ja iloiset tervehdykset kadulla antavat paljon anteeksi.
Köröttelin äsken kotiin Saint-Denisiin. Klap klap, niin bussi pysähtyi. Senegalissa kolikolla kopautettiin bussiin kattoon tai seinään, niin kuski pysäytti bussin. Täällä matkustaja taputtaa jos haluaa jäädä seuraavalla pysäkillä. Täytyy joskus yrittää tätä Suomessa. Satakunnan Liikenteen sedällä voisi olla ihmettelemistä.
Luksushuoneeni. Kaksi viikkoa jo mennyt ja en ole saanut lakanoita (tai tyynyä) ostettua.
"Kylppäri". Tai siis vaatekaappi, johon on ängetty lavuaari.
Ostin viime perjantaina herkkuja kaupasta. Silkinpehmeää luonnonjugurttia, ananasmehua, leikkelettä ja réunionilaista juustoa tarttui mukaan. Oi oi. Laitoin ne huolellisesti Ratsula-pussiin ja yhteisen keittiön jääkaappiin. Parin päivän päästä menin hakemaan juustoa ja jugurttia jääkaapista. Katsos kummaa, noin kuusi jugurttipurkkia oli hävinnyt pussista. Harmitti. No, itkin asiasta vähän ihmisille (myös naamakirjassa) ja ostin seuraavalla kauppareissulla mangojugurttia aamupalaksi ja ängin pussiin piiloon. Kaksi päivää sitten menin jääkaapille ja koko pussi oli kadonnut. Tai nyt huijasin, tyhjä juustonalusta ja leikkelepakkaus oli jätetty rauhaan. Päättelen tästä (epäkorrektisti), että voro on joko A) kasvissyöjä tai B) muslimi. Tai outo koska kuka nyt ei pidä meetvurstista? Onneksi olin ehtinyt syömään vuohenjuuston, brien varas tosin nappasi. Mun juustoon ei kosketa prkl!
Mieleeni on tullut synkkinä hetkinä, että voisin sekoittaa laksatiivista ainetta jugurttiin ja laittaa sen jääkaappiin. No, jospa en kuitenkaan. Se olisi tuhmaa. Kerroin Véroniquelle tapahtuneesta. Hän sanoi, että varkaalla oli varmasti nälkä ja hän on köyhä. No kyllä, näin minäkin olen yrittänyt ajatella. Mutta ei se tätä oikeuta. Voin myös kuvitella, että jokin poikaporukka menee keittöön katsomaan "jos siellä sattuisi olemaan sitä maukasta luomujugurttia". Olen päättänyt ratkaista ongelman niin, että laitan jääkaappiin mahdollisimman vähän ruokaa. Onneksi sentään viini säästyi, lämmin roséviini voittaa aina pöllityn roséviinin.
Ensi viikolla minulla on loma. Minun pitäisi vielä keksiä, mitä haluan tehdä. Menen varmaan johonkin pieneen majataloon, luen kirjaa pihalla ja syön passionhedelmiä.
Mun elämä on niin rankkaa. Tänään luin opaskirjaa näissä maisemissa. Mä en kestä.
On mun elämä täällä välillä vähän raskasta. Eikun ihan aikuisten oikeesti. Aloitin nimittäin töissä keskiviikkona. Arvatkaa jännittikö. Ihan turhaan, sillä mun Véronique, minun ohjaajani, on maailman rennoin ja mukavin ihminen. Mun työpäiviin kuuluu Véroniquen haamuna toimiminen, toimituksen arjen seuraaminen ja pienimuotoinen näppäimistön hakkaaminen. Seuraan Véroniquen haastatteluita (yritän myös tehdä omia muistiinpanoja, jotta läsnäoloni vaikuttaisi järkevältä) ja kirjoitan hänelle pienimuotoisia käännöksiä/raportteja. Eilen annoin hänelle ensimmäisen tiivistelmän aineenopettajien ja luokanopettajien opettajaharjoittelusta Suomessa.Varsinkin reportaaseja on ollut mielenkiintoista seurata, olemme menneet kouluihin, eri laitoksiin ja tapahtumiin haastattelemaan ihmisiä ja seuraamaan ajankohtaisia aiheita. Näen äärimmäisen mielenkiintoisia paikkoja, tapaan kiehtovia tyyppejä ja opin koulutusmaailmasta. Aika ainutkertaista.
Véronique siis vastaa koulutusasioista lehdessä, ellei se ole tullut selväksi jo annetuista vihjeistä (ja olen tainnut siitä höpöttääkin aikaisemmin).Välillä hän haluaa tietää lisää jostakin tietystä aiheesta, kuten esimerkiksi juuri opettajakoulutuksesta Suomessa ja minä pääsen tutkimushommiin. Haen ylimakeaa automaattikahvia, huokailen äänekkäästi kun yritän löytää sujuvan ja oikeaoppisen käännöksen sanalle nimikko-oppilas ja lueskelen yliopistojen opinto-oppaita. Jossakin vaiheessa Véro lukee laatimani materiaalin läpi, korjaa kielioppivirheet ja sen sellaiset, käy sen minun kanssani läpi ja kenties käyttää sitä jossakin vaiheessa. Hän sanoi, että harjoittelun tarkoituksena on ranskan kielen parissa pakertaminen. Toimittajanhommissa olen enemmänkin hänen varjonsa. En tiedä hyötyykö hän tai lehti minun harjoittelustani kauhean paljon, mutta minä ainakin saan tästä paljon irti.
Ai missä on se raskas osa? No, työpäivät ovat aika pitkiä. Olen mennyt töihin ysiksi ja hipsinyt kotia kohti klo 19-21:15 välisenä aikana. Olen aina ollut ensimmäisten joukossa laittamassa takkia niskaan. Suurin osa toimittajista tekee ihan hirvittävän pitkiä päiviä, mutta tietenkin välillä on hiljaisempia jaksoja uutisrintamalla ja he voivat huilia. Väsy on ollut aika kauhea kun olen puolen tunnin kävelylenkin jälkeen astunut asuntolan ovesta sisälle. Mutta no worries, minulla on humppalullaharjoittelijana lupa mennä kotiin silloin kun haluan. (Mutta viideltä en kehtaa mennä kotiin) Muutenkin voin aika vapaasti tehdä mitä haluan. Jos esimerkiksi haluan ottaa vapaapäivän ja mennä kuuntelemaan runonlausuntaa rannalle, voin sen tehdä. Kunhan se on ranskaksi.
Viikonloput on varattu levolle, dataamiselle (jota surkea netti rajoittaa), saaren tutkimiselle ja tulevien matkojen suunnittelulle. Tai no, huomenna menen töihin seuraamaan presidentinvaalien toista kierrosta. Siellä saa ilmaisen voileivän. Kuka nyt sellaisesta kieltäytyisi?
Tätä olen kuunnellut viime aikoina. Tuomas voi olla klikkaamatta ettei tarvitse tunkea mitään korvakäytäviin.
Menin tänä aamuna läheisille markkoinoille. Toljotin innoissani värikkäitä ja eksoottisia hedelmiä. Monen kohdalla mietin, että "Miten ihmeessä tuota muka syödään?". Pari herttaista myyjää antoi minulle maistiaisia. Kotiin asuntolaan suuntasin kassi pulleana ja lompakko suhteellisen paksuna. Läjä vitamiinipommeja köyhdytti kuuden euron verran. Ainakin Sydänliitto ja Martat ovat tyytyväisiä. Ja äiti tietysti.
Saavuin Réunionin saarelle viime keskiviikkona. Reissu oli alkanut jo tiistai-aamuna ennen viittä kun kömmin ylös sängystä Tuomaksen palatsissa Helsingissä. Saita kun olen, nappasin itselleni halvat liput. Tämä tarkoittaa myös useaa vaihtoa. Onneksi ulkoisella muistillani on monen monta elokuvaa (Anteeksi kanssamatkustajat jos pelästyitte kyyneliäni. We Bought a Zoo on todella ihku! Ja siinä on eläimiä). Lisäksi Trendi-lehti, Time magazine ja Stephen Fry pitivät minulle seuraa pitkän päivän aikana. Helsingistä koukkasin Frankfurtin kautta Pariisiin CDG:n lentokentälle (home sweet home) ja hyppäsin bussiin Orlyn suuntaan. Corsair Flyn kone Réunionin saarta kohti lähti klo 21:20. Join valkoviiniä, poltin näppini syödessäni kala-ateriaa (niin käy aina) ja kapaloin itseni viltin sisään. Helmin tekemät villasukat jalassa nukahdin juuri kun olin päättänyt alkaa katsoa viimeistä Mission Impossible-leffaa. Aamulla kone laskeutui Roland Garros-lentokentälle ja niskaa särki. Trooppinen kosteus ja lämpö ympäröi väsyneen reissunaisen. Pilvet peittivät saaren vehreät vuoret ja palmut huojuivat tuulessa. Tuntui epätodelliselta seistä siinä.
Maarian asuntolahan se siellä!
Kotikatu
Huoneeni asuntolassa on yksinkertaisuudessaan toimiva. Liiskaantunut torakka toivotti minut tervetulleeksi keskiviikkona. Sen kamut eivät olleet hakeneet sitä. Eikö torakoiden kuulu hakea kuollut kaveri pois? Lavuaarin ympärillä on kaikenlaista roinaa, mitä 25-vuotiaan naisen elämään kuuluu. Välttämättömyydet kuten heleyttävä voide, Lancômen peiteaine ja aurinkorasva. Käytävän varrella on vessa, suihku (lämmintä vettä, score!) ja yhteiskeittiö (jonka jääkaapista voi hävitä herkut). Avoimesta ikkunasta kuuluu opiskelijoiden rupattelua ja lempeä trooppinen tuuli. Meri pilkottaa joka paikassa. Kyllä minä voin täällä kolme kuukautta asua.
Lyhyt eksoottinen suhteeni Sunu Ker-blogiin päättyi noin viikko sitten. Olen taas lyönyt hynttyyt yhteen vanhan ja tutun Baskeri seikkailee-blogin kanssa. Eksoottinen ja hiekkainen Senegal muuttui hyytäväksi (Missä on se kevät kysyn minä?) ja tutuksi Suomeksi. "Aikansa kutakin", sanoi iskä. Oikeassa oli.
Piipahdin Senegalin ja Suomen välillä Pariisissa, kuinkas ollakaan. Majailin kamuni Hennan ja hänen siippansa Didierin kämpillä. Pariisissa satoi ja tuuli. Minä viiletin Montmartren katuja raitainen baskeri päässä heiluen, pitsihuivi kaulalle käärittynä ja frillatakki kehoa lämmittämässä. Ensemblen kruunasi diskopalloja muistuttavat koripallotossut. Puolimetrisillä sulkakorviksilla olisi varmasti saanut aimo vonkaleen perhokalastusreissulla. Pariisittarilla oli kokomustat asut ja naamalla keikkuivat isot arskat. Värikkään ja lämpimän Senegalin jälkeen Pariisi tuntui värittömältä ja kylmältä. Minä en oikein kuulunut joukkoon. Toisaalta, milloin muka kuulun? Mutta yksi maailman kauneimmista kaupungeista se on, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Kävelyretkilläni pysähdyin usein katsomaan asuntoilmoituksia, mutta eihän tälläisellä vanhapiika-humanistihurvittelijalla ole varaa kivaan ja avaraan asuntoon Pariisissa. Sanomattakin on selvää, että join myös viiniä ja söin juustoa. Oi, kyllä se kivalta tuntui. Senegalissa ei paljon vinkkua juotu, sillä A) se on muslimimaa B) viini on todella kallista. Hyvää juustoa ei ollut lähikioskeissa ja siellä, missä haisulijuustoa oli, oli se kallista. Noh, Pariisissa nautiskelin senkin edestä. Lasillinen kiriä lähibaarissa, déjà vu anyone?
Tein toki jotakin muutakin ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen. Pariisissa pääsin ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen kuumaan suihkuun. Miten niin (länsimaalaisesta näkökulmasta) arkinen asia voi tuoda niin suurta nautintoa? Dakarissa menin joka aamu kylmään yhteiskäytössä olevaan suihkuun. Kerran matkalla Senegalissa sain tulikuuman suihkun, mutta se ei ollut oma valintani. Ekokylässä mangrovemetsikössä aurinko lämmitti suihkuveden. Kylminä aamuina se oli kylmää ja kuumina iltapäivinä se oli kuumaa. Sitä ei siis mielestäni lasketa. Hyvään suihkukokemukseen kuuluu nimittäin se, että saa itse päättää veden lämpötilan. Se tuntui Pariisissa melkein maagiselta, vääntää vipua ja behold kuumaa vettä! Ajatella, vessassa oli myös pytty! Ei tarvinnut sihdata reikään ja varoa roiskeita.
Paikallinen Clip
Kato äiti, Maaria pyykkää!
Nyt olen porukoiden keittiössä ja ulkona on synkkää. Vessa ja suihku pelittävät. Pesukone hurisee alakerrassa ja hoitaa mun pyykkivuorta. Ennen lähtöä pesin suurimman osan mun vaatteista (No nyt ehkä liiottelin, osan nyt ainakin), mutta kaikki vaatteet olivat vähän kosteita ja nihkeitä, kun avasin matkalaukun. Lisäksi ne haisivat hassulle, kenties kaislalle? Perheen kaksilahkeiset (Herra Huuta lukunottamatta) ovat menneet kellojen ja suklaan luvattuun maahan. Huu, mamma ja minä olemme talon valtijoita. Huu-herraa olen paijannut oikein olan takaa. Äitiäkin olen paijannut. Niin se vaan on, että Senegalissa oli mahtavaa mutta kotona on hyvä olla.
