Videoita, videoita!

Baskeripäinen Maaria kahvilla veljen kanssa.

Nyt latasin tänne pari videota, jotka Vert Boisin surkea nettiyhteys hylkäsi useaan otteeseen. Tosin päätä täytyy kenties kallistaa jonkun verran. Ensimmäiset ovat Lyonista ja sitten seuraa vähän ranskalaista katuviihdettä.

Montpellierissä pakkasin huoneessani yötä myöden, kellahdin sänkyyn pariksi tunniksi ja kukonlaulun aikaan viimeistelin ratkeamispisteessä olevat matkalaukkuni ja siivosin apinan raivolla huonetta. Moppina toimi likainen ja nahistunut pyyhkeeni. Herttainen siivoojarouva koputti ovelle ja minä sopertelin jotakin tyyliin "Pieni hetki!". Asunani oli sillä hetkellä sukkahousut, pitsitoppi ja rahavyö. Selvää ranskalaista eleganssia.

Tapasin myös maailman tylyimmän rouvan pesutuvassa. Meidän pitää lähtiessä raahata asuntolan puolesta saadut petivaatteet pesutupaan ja viedä huoneeseen seuraavalle tulijalle puhtaat lakanat ja tyynyliina. (Itse jätin myös talous- ja VESSApaperia seuraavalle asukille. Itselläni ei siis ollut vessapaperia saapuessani, fail.) Pesularouva oli kireänä ja äärimmäisen turhautunut typeriin ulkomaalaisiin, jotka eivät osaa laittaa petivaatteita oikeisiin koreihin. Minun typerät ulkomaalaiset simmuni näkivät ainoastaan samanoloisia valkoisia lakanapinoja. Hän huokaili, puhalteli ja pyöritteli silmiään. Ja sitten, voi herrajestas sentään! Heitin lakanamyttyräni kasaan (siis näemmä myös väärään sellaiseen), kun ne olisi ehdottomasti pitänyt viikata (Miksi likapyykki täytyy viikata?). Okei. Aloin viikata sitten. Oh no no mademoiselle! Lakana ei saa koskettaa pöytää. Olette hidas, mademoiselle. Nopeampaa, s'il vous plaît. Olen kiireinen, oh la la! Kaikki muuttavat nyt, töitä tulee ikkunoista ja ovista. Nopeampaa, nopeampaa.  No siinä sitten viikkasin ja hän mulkoili. Sitten minun piti siirtää lakanoita kasasta A kasaan B. Ja oikein marenginmakeaa joulua, mademoiselle! Lähdin ulos ja muikkeli huudahtaa vielä perään, että kyllä sen oven sulkeakin voi. Loppusilauksena selvää mutinaa ja muminaa. Pahinta oli vielä se teennäinen kohteliaisuus; mademoiselle, ihanaa joulua, s'il vous plaît...Haistattelu olisi ollut aidompaa.

Junaan nousin klo 13 ja matkasin Lyoniin. Sain junaan noustessa ja Lyoniin saavuttaessa apua herrasmiehiltä. Ei siitä puuskuttamisesta olisi mitään tullut kahden painavan matkalaukun kanssa. Joku älykääpiö oli laittanut viinilaseja sisältävän kassinsa junan säilytystasolle. Joku toinen älykääpiö oli myös nostanut kovan ison matkalaukkunsa minun pehmeän kassini päälle. Jännintä tässä on, että viinilasini (jotka ovat kyllä kuplamuovisyleilyssä) vaikuttavat säilyneen hengissä tästä. Täytyy vielä tarkastaa kunnolla onko vaurioita tullut, lasisirujen helinää ei ainakaan kuulu. Vieressäni istunut nuorimies katsoi Love actually-elokuvaa. Vakoilen usein sitä, mitä ihmiset katsovat (nyt vakoilin miehen iän myös, 19 oli vuosirenkaiden määrä).

Lentokentälle menin tavalleni uskollisena monta tuntia liian aikaisin. Onneksi Stephen Fryn omaelämänkerta ja Time-lehti olivat olkalaukussa mukana pitämässä seuraa. Olin seurannut Lyonin lentokentän lakkotilannetta ja vaikutti siltä, että lentoni lähtisi ihan ajallaan. Lentokentällä oli ihan tajuton määrä poliisisetiä ja vapaaehtoisia matkustajia auttamassa. Monet check in-tiskeistä ovat tyhjiä ja paikka oli täynnä huolestuttavia punaisia ruutuja, joissa luki "Traffic perturbé". Maksoin siis ylimääräisestä ruumalaukustani, mutta se ei ollut helppoa. Näennäisesti mutkattomassa prosessissa kesti perikymmentä minuuttia ja minä, joka yleensä en hermostu kassalla, huokailin. Häpeän myöntää, mutta niin minä tein. He eivät tiskillä tienneet miten maksu kuuluu hoitaa, mitä se maksaa, esimiehelle soitettiin, apua haettiin, kuittipaperi oli loppu, kuitti tulostui tyhjänä ja tilitapahtumieni mukaan summa veloitettiin kaksi kertaa. Argh. Köpiksen lentokenttä vaikutti aivan mahtavalta, Laura L oli oikeassa. Harmi, että kävelin suoraan seuraavalle lennolle. Noh, suklaata ehdin ostaa kioskista.

Suomeen laskeuduin klo 01:20. Mikä siinä on, että Helsinki-Vantaan kentällä matkalaukkuja pitää odottaa vaikka kuinka kauan? Todella usein. Tietty tällä kertaa oli yö ja henkilökuntaa ei ollut kauheasti. Sitten tutkiskelin bussiaikatauluja ja sokeana tyttönä päädyin siihen, että yöbusseja ei ole. Olin juuri ottamassa pulsutorkut kahvilan nahkapenkillä, kun saksalainen poika sivisti minua kertomalla, että kylläpäs sellainen yöbussi on. Olin ainoa matkustaja ja suomea hassulla aksentilla höpöttävä bussikuski mumisi ja höpötteli itsekseen (tai minulle?) koko matkan ajan. Söpöä! Voi sitä ihanaa tunnetta, kun sain hirvittän painavat kamani Tuomaksen kämpän sisään! Oli pakko ottaa taksi rautatieasemalta Tuomakselle, niskaan ja selkään särki niin jumalattomasti (Hanna ei saa paheksua).

Jos ette huomanneet tästä kirjoituksesta, tulen huonotuuliseksi liian painavista matkalaukuista. Liian hapokasta. Ei voi. Ulkona on ohuen ohut lumipeite. Kohta se oletettavasti sulaa, mutta nautin näystä. Näin myös hivenen lunta junan ikkunasta Montpellierin ja Lyonin välillä. Sekin on varmaan sulanut.

Pakkausangstia

Jos joku etsii sopivaa kidutuskeinoa kirjastonhoitaja-Maarialle, on se pakkaaminen. Uudelleen ja uudelleen. Kello on kolme ja nyt alkaa valoa näkyä tunnelin päässä. Tajusin tänään, että eihän näitä kamoja millään tungeta yhteen matkalaukkuun. Vilkaisin SAS:n sivuja ja ylimääräisen matkalaukun mukaan ottaminen ei ole huippukallista. Joten luotettavasta käsimatkatavarakassista (joka painaa kuin rutto) muokkautuu ruumalaukku. Damn it, kirjoja ei kannata ostaa ulkomailta! Kenties minun täytyy siirtyä e-kirjoihin. Se tosin tuntuu kylmältä ja epäromanttiselta. Minun punakantinen ja kuvitettu Ylpeys ja ennakkoluulo-romaanini on kyllä jotakin ihanaa. Tästä tulikin mieleen, minun pitää katsoa Herra Huun kanssa kyseistä BBC:n minisarjaa joululomalla. Koiraherra tarvitsee vähän herrasmieskoulutusta. Ylpeyttä hänestä jo löytyy vaikka muille jakaa.

Aamulla siivoojarouvan pitäisi tulla tarkastamaan huoneen kunto ja toivottavaa olisi, että viinipullokokoelmani ei silloin komeilisi lattialla. Sitten laahaudunkin junaan ja sieltä edelleen lentokentälle. Lentokentän FB-sivujen mukaan kaiken pitäisi toimia normaalisti lentokentälle. Mene ja tiedä. Ainakin minulla on matkalukemista!

Ai miltä tuntuu lähteä? Oudolta. Tässäkö se sitten oli? Keksin tältä seisomalta parikymmentä asiaa, jotka jäivät väliin. Onneksi tänne Ranskaan pääsee kohtuullisen helposti. On listakin valmiina.

Pakatessa olen kuunnellut musiikkiakin, tottakai. Kuten tätä (Tuomas älä kuuntele):

Lyonin valot ja muuta kulttuurikarkeloa

No katsos perhana, taas pari viikkoa vierähti kirjoitusten välillä. Kotiinpaluu on pelottavan lähellä, huoneessa vallitsee ihan täysi sekasorto. Roskapusseja, likapyykkiä ja ihonhoitopurnukoita on ympäriinsä. Pitäisi varmaan alkaa änkeä kamoja laukun sisälle (ei kenties kuitenkaan niitä roskapusseja)? Olen tässä seurannut lakkoilevan Lyonin lentokentän tilannetta. Näyttää tällä hetkellä, että kenties Maaria baskereineen pääsee suunnitelmien mukaisesti Suomeen jouluksi. Muu olisi vaan julmaa. Näin periaatteessa kaikki saavat lakkoilla, kunhan eivät samalla vaikeuta mun elämääni. Jos ranskalaiset jotakin osaavat, niin elämästä nauttimisen ja lakkoilun jalon taidon.



Näihin pariin viikkoon on mahtunut ihan mukavasti kaikenlaista aktiviteettia. Tutustuin muun muassa oih-niin ranskalaiseen instituutioon nimeltään café philosophique. Harmaantuneet ranskalaisherrat kokoontuvat kerran viikossa kulmaraflaan keskustelemaan jostakin ajankohtaisesta tai iättömästä aiheesta. Sillä kertaa se oli "Une violence juste", eli milloin (jos koskaan) väkivalta on oikeutettua. Keskustelu ja kommentointi yltyi välillä aika tujuksi. Sivuhuomautuksena sanottakoot, että kaulahuivit oli kiedottu sellaisella vaivattomalla eleganssilla kaulan ympärille, että suomalaista hirvittää. Maaria tietysti osallistui ihan kympillä baskeri päässä heiluen. No en. Mutta kivasti kuuntelin ja kirjoitin muistiinpanoja. Ja join kir-juoman, tietty. Kysyin myös vieruskaverilta vieraista sanoista. Olen huomannut, että tällä tavalla saa kivasti murrettua jään ranskalaisten kanssa. Esitän kysymyksiä liittyen milloin mihinkin. Minä saan tietoa ja he saavat tuntea olonsa hyödylliseksi ja fiksuksi. Win-win.







Tärkeä kulttuuriteko oli myös se, että menin Agoraan (Cité internationale de la danse) katsomaan Vincent Dupontin Domaines-esitystä. Oho, se oli Elämys. Ensimmäisessä osassa ihmiset ohjattiin tilaan, jonka keskellä oli akvaarion oloinen tekele, joka oli täytetty valkoisilla palleroilla. Lattialla oli tyynyjä. Pienen ajan kuluttua huomasin, että pallerokerros liikkui; sen alla oli hengittävä ihminen. Hetken päästä (kyllä siinä kymmenisen minuuttia kesti) eri ruuminosat tulivat esille ja kohta koko tanssija valkoisessa villapuvussaan tukka silmillä. Hän liikkui rajoitetun tilan sisällä ja esityksen lopussa pääsi ulos (kelmu-) vankilastaan. Esitykseen kuului olennaisena osana myös raivokas runonlukusessio ja voimakas äänimaailma. Luin, että "akvaario" symboloi televisiota. Minulle tuli tanssijasta ja teoksesta mieleen Ring-leffa (tukka silmillä, televisio...), mutta oletettavasti Vincentillä on ollut mielessään jotakin hienostuneempaa. Toisessa osiossa miestanssija liikkui villaviltin alla heavy-muusikoiden (ja kenties Tom Cruisen) suosimien kenkien kanssa (noin viidentoista sentin kiilakorko..varmaan miestenkengistä puhuttaessa tasapohja on parempi?). Porin kaupunginteatterille tiedoksi, viinilasillinen maksoi Agorassa 1,5 euroa; eli tasokas tanssi-ilta maksoi yhteensä opiskelijalle 6,5 euroa. Suomessa sillä saisi kenties kahvin ja keksin teatterissa. Kaijun kanssa kävimme myös katsomassa pienessä ja violetissa teatterissa Camusin l'Africain-esityksen. Olen tyytyväinen, että menin katsomaan sen ja näyttelijä vaikutti todella symppikseltä tapaukselta. Itse näytelmä tuntui minusta taas ylinäytellyltä, kuten melkein kaikki Ranskassa näkemäni tekeleet. Mikähän siinä on?

Iso juttu oli myös se, että menin Heidin kanssa Lyoniin ihastelemaan Fête des lumièresin valoja Ann-Sofin luo. Olin kuvitellut, että siellä valaistaan julksia rakennuksia erivärisillä valoilla ja ehkä soppaan lisätään jotakin vilkkuvaa. Olin väärässä. Näimme vaikka mitä upeaa. Olen ollut aika usein Lyonissa, mutta muistikuvani ovat kovin hataria. Nyt kiertelimme kaupungin katuja ja kujia ihan oman Herman Lindqvistimme kanssa. Kyllä se Lyon on ihana paikka, ei siitä mihinkään pääse. Ja on Ranska mahtava maa, ei siitäkään mihinkään pääse. Kaikki nämä kirjoituksessa olevat kuvat ovat siis Lyonista. Aika makeita installaatioita, vai mitä? Halusin lisätä teille myös videoita, mutta ei siitä mitään tule. Kärsivällisyys vaan sanoo parinkymmenen minuutin jälkeen pling.

Nyt on kotiinlähdön aika. Tai oikeastaan ei ole ollenkaan sen aika, täällä riittäisi vielä paljon tutkittavaa ja tekemistä. Olen vasta päässyt vauhtiin, mutta nyt on aika sanoa hei hei tälle kermanväriselle unelmakaupungille (unelmakaupunki...tuo oli nyt vähän liian paksua, eikös?). Kenties tulen tänne jokin päivä naputtelemaan sitä chick lit-klassikkoa, vai mitä Laura P? Minulla oli perjantaina viimeinen tentti ja sen jälkeen olen enimmäkseen stressaillut pakkaamisesta, siivoamisesta ja kaiken/kaikkien näkemisestä. Kenties olen myös syönyt simpukoita pastis-kastikkeessa, ei sitä herkkupyllyä noin vain saa hävitettyä. Monilla muilla oli viimeinen tentti viikkoja sitten ja he ovat lomailleet. Olin aika kateellinen heille, kenties myös vähän vihamielisyyttä oli sekoitettu tuohon, mutta tentin jälkeen nuo tunteet hävisivät kun menin torkuille. Tuo akateeminen loppurutistus oli vähän liikaa. Olin tietysti ajatellut opiskella sellain kivasti etukäteen, tiedättekö? Siis se, mitä ei ikinä tee. Täällä asuntolassa on tällä hetkellä aika outoa, melkein kaikki vaihtarit ja ranskalaiset opiskelijat ovat lähteneet joulun viettoon. Hyvä puoli siinä on se, että...netti pelittää hyvin. Kerrankin.

Dessine-moi un parisien

Ostin Pariisista kaksi kirjaa. Olivier Magnyn Dessine-moi un parisien ja Stephen Fryn Moab is my washpot tarttuivat mukaan, kun tassuttelin ympäriinsä useassa mahtavassa kirjakaupassa. Fryn omaelämänkerta on ollut mielessä jo pienen aikaa. Odotan äänekästä hykertelyä,vatsakramppeja ja kanssamatkustajien outoja katseita junamatkoilla. Tuo Magnyn tekele oli uusi tuttavuus, joka toimi vessalukemisena isäntäpariskuntani Lean ja Jarkon pitämässä majatalossa. Tykästyin niin kovin, että oma kappale piti saada. Kirja on nokkela ja kärjistetty kertomus pariisilaisista.

"Le parisien connaît ses couleurs. Il considérera les gens vêtus de couleurs avec dédain. L'exubérance est insultante: la question de l'état de santé mentale d'une personne capable de porter du rouge ou du jaune sera immédiatement mise sur la table." Vapaa käännös: pariisilaiset keskustelevat punahilkkamaisen Mörrin mielenterveydestä ja sopivasta lääkityksestä.

Pariisissa oli rentouttavaa käydä. Aikaisemmilla reissuilla ja kesän aikana monet "pakolliset" nähtävyydet on jo bongattu. Tällä kertaa keskityin kahviloissa istumiseen, kirjakaupoissa norkoiluun ja päämäärättömään vaeltamiseen. Hauskinta oli ehdottomasti viettää aikaa ihanien ihmisten kanssa. Ja tietysti syöminen. Ihanien ihmisten kanssa.

Viikonlopusta teki miellyttävämmän se fakta, että veronpalautukset tipahtivat tilille perjantaina. Hipsin tietty ostamaan pari joululahjaa (ja pehmustamaan takapuoltani vanilijapirtelöllä). Vaikuttaa siltä, että onnistuin kuluttamaan melkein koko veronpalautuspakettini Pariisin reissun aikana. Puhuimme Heinin kanssa kerran köyhyydestä ja säästämisestä. "Mulla ei ole rahaa brunssiin, joten olen köyhä." (PS mamma: Tiedän, että opiskeluaikoinasi söit suolakurkkua ja hapankorppua. Tiedän.) Aina välillä ajattelen säästää. Mutta sitten ostan kutkuttavan pokkarin, syön libanonilaisen lounaan ja juon chai-teetä. Pariisin kadulla huidellessa tulee vastaan monen monta kurjaa elämänkohtaloa. Heillä ei varmasti ole rahaa brunssiin. Tai edes suolakurkkuun ja hapankorppuun .

Kuvia en juuri ottanut enkä ole niitä harvoja yksiöitä ehtinyt koneelle ladata, sillä romahdin juuri sängyn päälle. Kassit ja nyssykät ovat oven edessä. Aikaiset aamut eivät ole minua varten. Note to self: Älä enää osta lippua 18. junavaunuun tai joudut raivoisasti juoksemaan kävelemään viisi minuuttia kunnes pääset sisälle junaan.

Kun kävelin Place de la Comédien halki pari tuntia sitten, pällistelin sinne pystytettyä joulutoria. Olen kai aika konservatiivinen typykkä, kun minun mielestä palmut ja joulutori eivät sovi yhteen. Tämä on muuten ensimmäinen kerta kun olen Ranskassa talvikuukausina. Minulla oli sellainen harhaluulo, että ranskalaiset joulukoristeet ovat elegantteja ja yksinkertaisia.Väärin.Olen nähnyt niin kauheita hirvityksiä Nizzassa (pahin Vegas-villitys), Montpellierissä ja Pariisissa, että se harhaluulo on hävinnyt. Siniset jouluvalot vaikuttavat olevan pop. Hui. Pariisissa useat meditointikeskukset ja muut rauhan keitaat oli kuorrutettu vilkkuvilla valoilla.

Ihan täysin epäloogisesti laitan teille nyt pari valokuvaa ihanasta (kyllä, ylikäytän sanoja "ihana" ja "söpö") Montpellieristä. Muistelen,että joku on joskus erittäin kovaäänisesti vaatinut valokuvia.

Pari juttua. Tuo akvedukti rakennettiin 1753-1764, joten sitä vanhemmasta tekeleestä ei ole kyse. Mikvé oli kiehtova kokemus. Kyseessä on juutalaisesta kylpylästä, jota käytettiin naisten puhdistautumisriitteihin. Se lienee 1300- tai 1400-luvulta ja se on yksi parhaiten säilyneistä yksilöistä Euroopassa. Aikaisemmin Montpellierissä asui suuri juutalaisväestö. Nainen meni kylpylään peseytymään kuusi-seitsemän päivää kuukautisten jälkeen, jonka jälkeen hän sai taas jakaa sängyn miehensä kanssa. Moni paikallinen ei tunnu tietävän paikkaa, sillä sinne pääsee ainoastaan turistitoimiston opastetuilla kierroksilla. Sama käytäntö koskee Riemunkaarta.

                                                    Place de la Comédie:

Musée Fabre:

Mikvé médiéval:

Riemunkaaren päällä:

La Promenade de Peyrou:

Akvedukti:



Ranskan luonnonihmeitä

Puhuimme Heinin kanssa Nizzan yössä epäilyttävistä ihmisistä. Meidän molempien mielestä ihmisissä, jotka 1) kuuntelevat "sitä mitä sattuu tulemaan radiosta" ja/tai 2) eivät pidä suklaasta (oli meillä kolmaskin ryhmä, mutta unohdin sen) on jotakin syvästi epäilyttävää ja mahdollisesti häiriintynyttä. Does not compute. Jos satut kuulumaan yhteen tai molempaan ryhmään, älä huolehdi. Maaria on kaikkien biologisten olentojen ystävä.

PS: Söin juuri suklaamuffinsin.

Minulla on noin kolme viikkoa vaihtoa jäljellä. Jösses. (Äiti voi muuten lopettaa sen virnistelyn näytön edessä) Vaihtoni Montpellierissä jää todella lyhyeksi, mutta sen tiesin jo tänne saapuessani. Kyseessä on kuitenkin alle neljän kuukauden oleskelu. Ja se ole mitään. Tuntuu siltä kuin olisin ehtinyt raapaisemaan vähän pintaa. Italian vuodestani muistan sen, että keväällä alkoi tapahtua. Syksy oli vasta alkusoittoa. Joten kyllä, harmittaa lähteä. Olen jutellut asiasta muiden vaihto-opiskelijoiden kanssa. Osa on tietysti pidentänyt vaihtoaikaansa, osa lähtee suru puserossa ja osa kokee, että täällä vietetty aika on riittänyt. Tunnen myös kaksi ihmistä, jotka ovat lyhentäneet oleskeluansa erinäisistä syistä. Olen myös huomannut, että monet eivät jaa minun rakkauttani Montpellieriä kohtaan. Itse voisin kirjoittaa tälle kaupungille oodin. Meillä klikkaa. Näiden ihmisten mielestä tämä kermanvärinen kaupunki on ihan ok, mutta liian pieni. Makunsa kullakin, myös kaupunkien suhteen. Olen tähän mennessä oleskellut kolmessa kaupungissa, joissa voisin kuvitella asuvani pitkän aikaa. Pyhä kolmikko on tällä hetkellä Toulouse, Montpellier ja Edinburgh. Ai entä Pariisi sitten? Pariisi on Pariisi, mutta en voi kuvitella asuvani siellä paria (ihanaa) vuotta kauempaa. Loppuisi raha (ja mekkotila vaatekaapista).



Kuukauden päivän asu. Söppänä vai reppana?

Pariisista (ja mekoista) puheen ollen, tyylini on herättänyt täällä huomiota.Tarkkasilmäisten ystävieni mukaan pukeutumistyylini saa myös Suomessa huomiota osakseen. Olen itse niin omissa maailmoissani (dialogi Robert Pattisonin kanssa nääs), että en kiinnitä siihen huomiota. Mutta eivät ne suomalaiset hissukat mitään sano (paitsi jos promillelukema nousee). Tuomas on oma lukunsa, kaikkea herjaa ja armotonta kiusaamista se Punahilkka-pikkusisko saa kestää! Täällä Ranskan kaduilla minua kutsutaan usein juuri Punahilkaksi tai Maija Poppaseksi. Olen myös kuullut, että tyylini on "pariisilainen". (Editor's note: En nähnyt yhtään ihmistä Pariisissa, joka olisi pukeutunut samalla lailla kuin minä.) Olen myös kuullut, että pukeutumistyylini on ranskalaisempi kuin ranskalaisten. Baskereita täällä on hyvin harvassa.

Seuraavaksi hieman kuvia minun, Ellenin ja saksalaisen Caron roadtripista. Kävimme katsastamassa Cirque de Navacelles-upeuden. Se näyttää todella pliisulta kuvissa, mutta luonnonihme on todella jännittävä korkeuksista katsottuna. Laakso, jossa on pyöreähkö rakennelma keskellä. Pienen kylän vieressä on ihana vesiputous. Sen jälkeen pysähdyimme Lac du Salagoun rannalla. Se on tunnettu punaisesta maaperästään (joka ei tietenkään välity kuvista samalla lailla kuin paikan päällä). Kävimme myös vilkaisemassa Béziersin halki virtaavaa Canal du Midiä (joka ei kenties ole kaunein ja pittoreskein osa tuota tunnettua kanavaa). Automatkailussa on kieltämättä omat hyvät puolensa! 



Cirque de Navacelles



Lac du Salagou





Canal du Midi



Vaikka kotiinlähtö vähän ahdistaa, niin kyllä minä sitä toisaalta odotan kovasti. Eilen vilkuilin Sara La Fountainin leivonnaisreseptejä jouluksi. Mansikkavaahtokarkkeja, suklaakakku vai pekaanipähkinäpiiras? Elämä on täynnä vaikeita valintoja! En kyllä oikein ymmärrä karppaajia. Hiilihydraatit ovat ihan parasta! Niiden mussuttamista voisin kyllä vähentää (kenties pakon edessä), mutta en ikinä kokonaan lopettaa. Enkä millään usko, että se olisi terveellistäkään pidemmän päälle. (Terveellisyydestä siis puhuu tyyppi, jonka ruokavalio usein koostuu juustosta, patongista ja oliiveista.)

Nyt Brechtin pariin!

PS: Pahoittelen vammailevaa fonttia. Mörri ei jaksaa enää koittaa fiksata sitä, liian hapokasta.

Pelleilyä ja laiskottelua

Ihmiset aina välillä kauhistelevat niitä saamattomia yksilöitä, jotka nukkuvat yhteentoista asti. "Koko päivä on silloin ohi." Jaa. Minä tulin kotiin siinä puoli kuuden aikoihin aamulla (piristävä tunnin kävelylenkki Montpellierin katujen halki) ja heräsin hehkeänä kolmelta iltapäivällä. Mussutin (ja murustin sängylle) kovettunutta luomupatonkia, brietä ja provencelaisia yrittioliiveja. Sitten päätin ottaa "pikku torkut". Heräsin äsken. Kuinka kauhistunut eräs Katinkurun lenkkipolkua aamukuudelta kuluttava perhetuttu mahtaisi olla?

Kulunut viikko on ollut täynnä pelleilyä. Meidän yliopisto on järjestänyt sirkusviikon, joten kaupungin lavat ovat olleet täynnä sirkuselokuvia-, näytöksiä ja luentoja. Tämä turkulaistunut porilainen on niistä ihan mukavasti nauttinut. Minun listalleni päätyi kaksi sirkuksesta kertovaa elokuvaa: Charlie Chaplinin Cirque ja dokumenttielokuva Les Caméléons. Lisäksi sain nauttia kahdesta mahtavasta modernista klovniesityksestä ja yhdestä briljantista esityksestä, jossa nuoret sirkustaiteilijat esittelivat taitojaan. Täysi sali ihmisiä sai nauttia muun muassa hikikarpaloita tuottavasta köysitaiteilijasta (purin kättä), pyörällä ajavasta tasapainoilijasta, akrobatiaesityksestä ja tajuttomasta nuorallatanssijasta, joka myös soitti viulua esiintymisensä aikana. Varsinkin ensimmäinen esitys jätti hiljaseksi (hurjia suosionosotuksia lukuun ottamatta). Kyseessä ei siis ollut tapahtuma, jossa Perähikiän kunnan kotiäidit esittelivät jongleeraustaitojaan.

Kulttuurin saralla minuun on täällä tehnyt vaikutuksen tarjonnan huima taso ja varsinkin hinta. Pari viikkoa sitten ostin kaksi lippua sirkusesityksiin ja neljä leffalippua. Hinta taisi olla 26 euroa. Jos opiskelija maksaa vuosittaisen kulttuurimaksun (huima yhdeksän euroa!) saa todella mukavat alennukset kulttuuritapahtumiin. Tämä alennus tulee siis vielä normaalin opiskelija-alennuksen päälle. Siis tämä heti Suomeen! ASAP.

Torstaiaamuna klo 05:59 nousin Nizzaan suuntaavaan junaan. Ei ollut inhimillinen aika aamu-uniselle. Lisäksi viime aikoina samassa vaunussa kanssani on myös istunut vanhuksia, joilla on näppäinäänet kovalla. Plim plom plam kuuluu, kun he yhdellä sormella näpyttelevät viestiä. Ei heille voi kuitenkaan olla ärsyyntynyt (edes ennen kuutta), kun he ovat niin ihastuttavan söpöjä! Vietin kaksi yötä kamuni Heinin luona, joka on tällä hetkellä töissä Nizzassa. Muistan edelliseltä Nizzan reissultani sen, että rannalla makasi yläosattomia naisia ja meidän vieressä oli kiihkeästi muhinoiva pari. Taisin olla yhdeksän. Marraskuussa ranta oli seestainen (ihan vinkkinä, ne kivet saisi kyllä vaihtaa hiekkaan). Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja asteita oli 19. Kiertelin vanhan keskustan katuja, valokuvasin värikkäitä taloja, ihastelin turkoosina hehkuvaa merta ja istuin rannalla lukemassa Time-lehteä, sillä aikaa kun vakavasti otettava Heini paiski töitä. Molempina iltoina menimme Shapko-baariin, jossa sai mutustaa meksikolaisia herkkuja (jopa Hanna hyväksyisi) ja nauttia musiikista. Meksikolaisen sapuskan ohella yritin syödä kaikkea, missä oli anjovista, oliiveja, tonnikalaa tai nimeen liittyi "nissa". Voi sitä pientä Maariaa, joka ei pitänyt aikaisemmin mistään yllä mainitusta! Mitä hän menettikään.

Minä ja B&B emäntä Heini

Toisena päivänä menin iltapäiväksi ihastuttavaan Antibesiin käyskentelemään vanhassa kaupungissa ja nauttimaan merinäköalasta. Bussilippu maksoi euron/suunta, joten ihan konkurssiin en joutunut.Vaikka valtakunnallista linja-autoverkkoa ei ole, alueelliset bussit toimivat moitteettomasti ja ovat ihastuttavan halpoja. Kun istuin näköalapaikalla ja meri pauhusi alla, ymmärsin aivan täydellisesti miksi Riviera on niin monien rakastama. Minutkin voi raihnaisena ja kärttyisenä kärrätä sinne. Estäkää sitten minua ottamasta aurinkoa yläosattomissa, ei sitä muiden näkökykyä saa pilata.

Eilinen päivä tuntui äärimmäisen pitkältä. Junani takaisin Montpellieriin lähti klo 05:54. Auts, osa kaksi. Hyvä uutinen oli se, että rakensin itselleni pienen pesän ja sain nukuttua kivasti. Suunnistin luomumarkkinoille sen jälkeen, kun olin saapunut rakkaaseen kotikaupunkiini . Siellä oli haisevia juustoja vaikka muille jakaa, hymyilevä leipuri esitteli herkullisen oloisia leivonnaisiaan ja jalkahieltä lemuavia makkaroita oli kahtakymmentä eri sorttia. Melkein kaikkea sai myös maistaa! Olisin täyttänyt kassin (ja arsen) herkuilla, ellen olisi niin köyhä. Jotakin taisi mukaan kuitenkin tarttua. Illalla menin algerialaisen Saidin ja marokkolaisen Saran kutsumana ranskalaismiehen pippaloihin. Seurueemme suuntaisi keskustaan Panama-yökerhoon, jossa minä ja suomalainen Heidi hukkasimme kaikki. Panama on kitschahtava versio Onnelasta, en juuri välitä siitä. Tietenkin kaikki haluavat aina joko sinne tai Cargoon, joka ei ole minun mieleeni sekään.(Tiedättekö, uuuuh olen niin erilainen vaihtoehto...nainen!) Onneksi suuntasin Heidin kanssa vielä Rockstoreen, jossa jammailin vanhojen klassikoiden tahtiin.

Pitäisikö sitä mennä vähän nukkumaan?

Toulousen tuulet

En minä viime aikoina ole ainoastaan angstaillut ulkonäöstäni. Ja kenties se hissin peili ei ole armollisin ystäväni.

Lauantaina lähdin aamujunalla Toulousen suuntaan. Moni ranskalainen on kehunut minulle kyseistä kaupunkia, joten sinne minä menin! Yövyin pienessä ja herttaisessa hostellissa yliopistoalueen liepeillä. Itse kaupunki oli hurmaava, Toulouse tuntui ulkomaankohteelta. Kaupungin lempinimi on "ville rose" ja sen ymmärtää kun kävelee ympäriinsä. Kaupunki hehkuu punaisen eri sävyissä. Tunnelma oli hurmaava ja kadut olivat piukkana kahviloita, ravintoloita ja baareja. Metrossa oli kuulutukset ranskaksi ja occitaniksi. Halusin ehdottomasti mennä lyhyelle risteilylle Garonne-joelle ja Brienne-kanavaan. Kuuluisa Canal du Midi näkyi vilaukselta sekin. Jännittävintä oli sulkuporttien toiminta. Voin kuvitella itseni Canal du Midillä pienellä paatilla, ihastuttavien maisemien lipuessa ohi. Joku muu saisi kyllä vastata porttien avaamisesta ja sulkemisesta. Minä voin vastata suklaamoussen ahmimisesta. Fair deal?

Aika Toulousessa jäi hyvin lyhyeksi. Sunnuntaiaamuna minun piti herätä hannamaisesti kello kuusi, mennä torille, kävellä kanaalin vartta ja valokuvata pari kirkkoa. Arvatkaa kuka käänsi kylkeä herätyskellolle? En sentään lyönyt sitä. Jatkoin matkaa Carcassonneen ihastelemaan linnoitettua kaupunkia. Maija Poppanen nähtiin paikallisen lehden mukaan puuskuttamassa linnoituksen suuntaan viikonloppukassi olkapäällä heiluen. Ja ei käy kieltäminen, oli se hieno. (Sidenote: Unescon maailmanperintölistalle ei kuuleman mukaan pääse esimerkiksi Someron historiallinen keskusta. Kumma juttu.) Iltapäivä riitti vallan hyvin linnoitetun kaupungin tutkimiseen. Lisäksi paikka oli (yllätys yllätys) piukkana turisteja ja rihkamakauppoja. Millainen se mahtaa olla turistikautena? Ihan kauhea varmaan.







Rautatieasemalta tämä bile-eläin suuntasi suoraan Rockstoreen (paikallinen instituutio keikkojen saralla)Subways-yhtyeen keikalle. Se oli vähän liian rajua näin herkälle sielulle, mutta bändillä oli korkea energiataso ja he tuntuivat nauttivan esiintymisestä. Se välittyy aina yleisölle. Eilen menin kreikkalaistytön synttäreille. Olin ainoa, joka toi lahjan. Mielenkiintoista. Meidät häädettiin kahdesta yhteiskeittiöstä. Lopulta istuimme pihalla. Se oli hieno ilta se.