Mä en oikein tiedä olenko kertonut kuinka ihania työkavereita mulla on! On voinut jäädä vähän epäselväksi. Tänään iltapäivällä he poksauttivat mun kunniaksi samppanjapullon ja antoivat ihkun Sonia Rykelin huivin (mun värit vielä!). Kuinka mahtista tuo on? Seuraavaksi täytyy miettiä miten saan ahdettua kaksi ihmisolentoa mun matkalaukkuun. Pitää pohtia asiaa vielä vähän. Ihmiset siis loistavia, sää ei niinkään. Tänään oli 37 astetta ulkona. Ou nou. Miksi musta tuntui, että mä olin ainoa hikoava pikkusika metrossa, muut vähän vaan heiluttivat Metro-lehteä naaman edessä? Ehkä pariisittarilta puuttuu hikoilugeeni? Onneksi mun työhuoneessa on sellainen pyörivä jutska, joka kivasti raikastaa olotilaa.
Oi oi, nyt on liian monta päivää mennyt, jotta muistaisin kaikesta kertoa! Noh, torstaina menin jännän työpäivän jälkeen kiertelemään (mites näin) Maraisin aluetta. Mussutin ihanaa falafelia (in your face kuiva Arkenin käppyrä!) ja sovittelin parinkymmenen muun kanssa kledjuja Cos-liikkeessä. Molemmat nätin oloiset mutta oudot mekot olivat aivan mahtavan näköisiä mun päällä. Eivät vaan olleet alennuksessa. Pöh. Poikkesin skotlantilaiseen pubiin ja aloin jutskaille punatukkaisen skotlantilaisen baarimikon kanssa. Mahtava tyyppi, tarjosi mulle ja parille muulle ilmaisia shotteja ja kieltäytyi mun rahasta. Taisi arvostaa mun Skotlanti-mantraa.
Perjantaina menin la Tour d'Argent-ravintolaan ja se oli...jännittävä kokemus. Iskä ja äiti olivat siis ideoineet tämän mun pääni menoksi. Ei pääse joka tyttö. Ruoka oli aivan tajuttoman hyvää (sietääkin olla niillä hinnoilla) ja niitä annoksia riitti. Notre Dame kökötti edessä. Viinilista oli sellainen raamattua huomattavasti isompi betonilohkare. Sitä lueskelin asiantuntevasti ja sanoin sommelierille, että haluan valkkaria. Otin näes kalaa. Oli kuulema erittän fiksu, mahtava ja kaikin puolin fabulöösi päätös. Jaahas. Sain sitten jotakin valkoviiniä, iskä voi tarkastaa luottokortin laskusta minkälaista viiniä se oli. Ihan hyvää, sanoo asiantuntija. Sommelier oli mukavin ja lämpimin näistä tyypeistä. Kaikki olivat mielettömän kohteliaita ja kunnioittavia mutta etäisiä ja kylmiä. Niin täällä kuuluukin olla hienoissa rafloissa. Aina joku hiippaili mun luo tarkastamaan, että kaikki oli hyvin ja että saisiko olla vielä jotakin. Kaikkialle saatettiin, yksin ei matami saanut mennä ympäriinsä. Aina joku hätääntynyt tarjoilija juoksi mun perään/raivasi teitä/saattoi seuraavalle tyypille yms. Kun lähdin niin kauhea määrä henkilökuntaa kokoontui sanomaan au revoir. Pienen lahjankin sain. Oli kyllä hassua. Kiitos!
Illemmalla menin juomille ja syömään erään ihanan suomalaispariskunnan kanssa. Oli huomattavasti rennompi ravintola se! Kukkiakin sain. Launtaina menin samaisen ihqun suomalaispariskunnan ja mun mukavan pomon kanssa piknikille Buttes Chaumont-puistoon (?) ja kiertämään Saint Martinin kanavaa. Oih, ihania ruokia ja hyvää viiniä järven rannalla mukavassa seurassa. Siitä on juhannus tehty. Tuo Saint Martin on aivan mahtava seutu, ei tartte turistienkaan aina siellä Eiffel-tornin ja Lafayetin vieressä norkoilla!
Sunnuntaina taapersin Le Bourgetin ilmailunäyttelyyn, jossa olin pikaisesti jo käynyt mutta halusin vielä kierrellä lisää. Kyseessä on ihan massiivinen tapahtuma. Siellä on koneita ja helikoptereita näytillä ja näytöslennot ovat mahtiksia. Kuinka moni teistä on seurannut hävittäjien lentoa? Meluisaa touhua. En tiennytkään, että vaikka on kädet korvilla silti korvissa paukkuu. Ai. Mutta vitsit kun on siistin näköistä! Tosin jos mut laitettaisiin siihen koneeseen olisin aluksi innoissani kunnes näkökenttä kapenisi, oksentaisin ja pyörtyisin. Noin siinä kävisi suunnilleen kaikille. Kivaa kieppiä vetivät. Yhdessä näytöksessä lentsikat lensivät muodostelmassa ja laskivat Ranskan värit taivaalle. Nice. Vive la France ja näin. Itse lensikat olivat makeita mutta vain harvaan pääsi sisälle ja niihin oli ihan kauhea jono. Amerikkalaisiin koneisiin ja koptereihin taisi päästä melkein kaikkeen. Kivasti hymyilivät poitsut kun esittelivät konetta, vastaisivat (varmaan aina samoihin) kysymyksiin ja juttelivat muksujen kanssa. Lapsia oli ihan kauheasti (ymmärrettävää). Pikkupojat olivat varsinkin ihan liekeissä siellä. Sotilaiden syliin ängettiin kakaraa sun toista ja otettiin valokuvia. Isovanhemmat ja pikkuserkut vielä mukaan. Olivat varmaan uupuneita haalariasuiset tyypit päivän (viikon) jälkeen. Ulkona oli eilen mukavat 31 astetta. Mulla oli hattu, vettä ja aurinkorasvaa. Silti heikotti ja janotti jo parin tunnin jälkeen. Selkä paloi kivasti, olin taas läpsinyt sitä aurinkorasvaa itse selkään. Kivan kirjava se on, on punaista, valkoista ja ruskeaa. Take your pick. Ainakaan vielä ei satu. Mutta hitsi vie, mä en halua melanoomaa! Ja näin se saadaa pojat ja tytöt. Pitää taas mennä tarkastuttamaan luomet elokuussa, kuten Pasilan vanhukset. Tuomas voi laskea niitä jos haluaa.
Joo joo, valokuvia. Yritän ehtiä.
tiistai 28. kesäkuuta 2011
torstai 23. kesäkuuta 2011
Ja niin musiikki valtasi kaupungin
Eilen olin töiden jälkeen tehokas typy. Bongasin matkalla Ooppera Garnieriin Ben & Jerry-jätskikärryjä, joista jaettiin ilmaista jädeä. Täytyihän sitä jonottaa, valinta taisia osua chewy carameliin (tai johonkin sen tapaiseen). Moni taisi olla toisella tai neljännellä kierroksella. Ostin mulle ja Sini-Maarialle 12 euron liput katsomaan balettia (perinteisempää tällä kertaa, vähemmän hikeä ja ähkiviä miehiä ja enemmän tutu-hamosia) heinäkuuksi. Näin saan halvalla koettua molemmat majesteetilliset teatterirakennukset. Udonia kävin kalastelemassa läheisessä japsipaikassa ennen kuin lähdin kaupungille pyörimään. Ei tarvinnut sataa metriä kävellä kun musiikka kantautui korviini. Sen jälkeen harhailin siihen suuntaan, mistä kuului sulosäveliä (tai vähemmän suloisia). Illan aikana kuulin hengellistä kuoromusiikkia, pilviveikkojen reggeata, aistikasta jatsia, railakasta rokkia ja vaikka mitä maan ja taivaan välillä. Aika matkan talsin illan aikana ja olen sitä mieltä, että Fête de la Musique on ihan mahtava! Kaikki olivat hyvällä mielellä ja nauttivat musiikista. Vanhat harmaahapsiset herrat, trimmatut miesparit, lapsiperheet, pissikset ja kammatut neidit hytkyivät ja hymyilivät illan syleilyssä. Ja oli siellä pari kartta kädessä talsivaa turistiakin. Kuten moi. Tutustuin enimmäkseen 1., 2., 3. ja 4. osan musiikkiantiin. Suuri yllätys lienee kaikille, että pidin eniten Maraisin vibasta. Herttaisin oli sisäpihalle raahattu sähköpiano, jonka ympärillä harrastettiin yhteislaulua. Haitaria soittava mies ja hänen ympärillään piirissa tanssiva ryhmä oli myös mainio näky kesäillassa. Kiven heitit jonnekin, niin siellä oli takuuvarmasti myös soittaja. Monet olivat aivan mahtavia ja keräsivät suuren ihailijajoukon. Hellyttäviä olivat koululaiset, joiden esiintymistä vanhemmat, sukulaiset ja ystävät olivat tulleet seuraamaan. Menin pieneksi aikaa myös suurta keikkaa seuraamaan Palais Royaliin mutta katusoittajat veivät kyllä voiton. En muuten nähnyt puskapissoja tai oksuja kadunkulmassa. Vinkkupullot olivat tosin melkein kaikkien kainalossa. Se on kesä nyt.
Söin muuten äsken yhden parhaista ruuista Pariisissa. Le Billebaude taisi olla nimi. Seura oli mitä parasta ja ravintola kaikkien Tripadvisorin kehujen arvoinen. Ihan käsittämättömän hyvää. Maksoi enemmän kuin mun normiruoka (paljon enemmän) mutta...Ei voi valittaa. 3 ruokalajia, viini ja alkudrinkki 43 euroa. Saa sitä välillä törsätä vähän. Eikö vaan? Ellet iskä ole ollut...mene heti!
Kun kiertelin eilen Pariisin katuja, kauppojen sisällä kävi kuhina. Työntekijät valmistelivat tänään alkaneita alennusmyyntejä. Fête de la Musique aloittaa kesän 21.6 ja nyt 22.6 on alennusmyynnit. Mâconista muistan, että se on ISO juttu täällä. Ihmiset ottavat lomaa töistä sitä varten. Olette varmaan huomanneet aktiivisen kiertelyni ja vaatteiden sovittelun. Valmistauduin nääs tähän suureen päivään. Laura ainakin ymmärtää. Meinasi välillä herpaantua huomio itse musiikista kun kauppojen ikkunoissa oli isoja -50 %-kylttejä. Alennusmyynnit ovat jättimäiset. Eihän sitä oikealla hinnalla viitsi ostaa kun pientä itsekuria (who knew I had such a thing?) ylläpitämällä saa ihania tavaroita halvemmalla. Ihan kuin rahaa laittaisi pankkiin, eikö vaan? Ostin Kookaista neljälläkympillä (-50 %) punaisen mekon, jossa oli pitsimäinen pinta ja pieni rusetille laitettava nyöri edessä. Duo Eccess-kaupasta ostin kaksi villatakkia/boleroa, joista toista olin jo aikaisemmin sovittanut. Niitä olen kaivannut töihin täällä. Ihanaa matskua molemmat. Öööö, värit ovat ne yllättävät punainen ja musta. *Insert gasp here* Ja tämä on alkua, täytyy vähän hioa budjettia jotta parit baltsut ja mekot saa vielä ostettua. Mutta yksi asia on varma: Kaupat eivät täältä lopu!
Söin muuten äsken yhden parhaista ruuista Pariisissa. Le Billebaude taisi olla nimi. Seura oli mitä parasta ja ravintola kaikkien Tripadvisorin kehujen arvoinen. Ihan käsittämättömän hyvää. Maksoi enemmän kuin mun normiruoka (paljon enemmän) mutta...Ei voi valittaa. 3 ruokalajia, viini ja alkudrinkki 43 euroa. Saa sitä välillä törsätä vähän. Eikö vaan? Ellet iskä ole ollut...mene heti!
Kun kiertelin eilen Pariisin katuja, kauppojen sisällä kävi kuhina. Työntekijät valmistelivat tänään alkaneita alennusmyyntejä. Fête de la Musique aloittaa kesän 21.6 ja nyt 22.6 on alennusmyynnit. Mâconista muistan, että se on ISO juttu täällä. Ihmiset ottavat lomaa töistä sitä varten. Olette varmaan huomanneet aktiivisen kiertelyni ja vaatteiden sovittelun. Valmistauduin nääs tähän suureen päivään. Laura ainakin ymmärtää. Meinasi välillä herpaantua huomio itse musiikista kun kauppojen ikkunoissa oli isoja -50 %-kylttejä. Alennusmyynnit ovat jättimäiset. Eihän sitä oikealla hinnalla viitsi ostaa kun pientä itsekuria (who knew I had such a thing?) ylläpitämällä saa ihania tavaroita halvemmalla. Ihan kuin rahaa laittaisi pankkiin, eikö vaan? Ostin Kookaista neljälläkympillä (-50 %) punaisen mekon, jossa oli pitsimäinen pinta ja pieni rusetille laitettava nyöri edessä. Duo Eccess-kaupasta ostin kaksi villatakkia/boleroa, joista toista olin jo aikaisemmin sovittanut. Niitä olen kaivannut töihin täällä. Ihanaa matskua molemmat. Öööö, värit ovat ne yllättävät punainen ja musta. *Insert gasp here* Ja tämä on alkua, täytyy vähän hioa budjettia jotta parit baltsut ja mekot saa vielä ostettua. Mutta yksi asia on varma: Kaupat eivät täältä lopu!
maanantai 20. kesäkuuta 2011
Maailma on pieni paikka
Laura minulle tokaisi pienen aikaa sitten, että maailma on todella pieni paikka. No niin se on, mulla oli tänään jännä kohtaaminen Maraisin alueella. Olin aika väsynyt matami kun töistä hyppelin ulos. Tukkaa en ollut pessyt aamulla, olin vaan nostanut otsatukan isolla rusetilla ylös. Aamulla oli ollut jees yhdistettynä punahuuliin mutta iltapäivällä mun päänähan rasvaa olisi voinut käyttää valkosipulin kuullottamiseen. Herkullista, yeeees? Noh, ei ollut hehkeä olo ja pienen aikaa palloilin että minne sitä piipahtaisi. Lähdin Maraisiin syömään niitä hehkutettuja falafeleja mutta alas, oli paikka kiinni. Kävin kivasti näteissä putiikeissa sisällä ja kokeilin useata ihanaa kesämekkoa. Kaikki liian lyhyitä. Pahus! Sellainen vähän polven yläpuolelle menevä menettelee mutta sitä lyhyempi se ei saa olla. Sellaista levennettyä vyötä ei voi toimistolla pitää (tai VOI mutten halua) ja mun reidet ovat kuin raejuustoa. Eivät ole marmorista veistetyt vaan enemmänkin pullamaista höttöä. Melkein kaikki mekot ovat olleet liian lyhyitä. Sitten poikkesin Cos-liikkeeseen, jota usea ihminen on mulle kehunut. Ne vaatteet ovat...jänniä. Sellaisia yksinkertaisia värejä ja malleja plus yksityiskohtia. Blogi-Stella pitäisi niistä jos niihin polttaisi reikiä. Esim. mekkoja teepparimatskusta, joissa on outoja leikkauksia. Siellä oli pari yksilöä, joita mun tarvitsee koettaa. Ei ole aavistustakaan ovatko ne söppäniä vai reppania päällä. Ne myyjät olivat niin sliipattuja, että en viitsinyt sovittaa. Mutta kuulin mun vieressä olevan naisen puhuvan suomea ja hymähdin...ja hän hymähti. Suomi on katsos niin pieni maa, että aina reagoi kieleen. Ihmeen tuttu nainen ja sitten mulla välähti. Hän on töissä siinä ihanassa museossa, jonne mun piti mennä harjoitteluun. Törmättiin Pariisissa, what are the odds! Niin, kaikki on kuulema hienosti museolla ja hänkin olisi päätynyt mun ratkaisuun. No hard feelings.
Se Marais on kyllä jännä. Hyvin hieno ja posh. Homomiehiä, hienoja ladyjä ja juutalaisia sulassa sovussa. Siellä painelee ympäriinsä juutalaismiehiä mustissa asuissa (korallinvärinen tai mintunvihreä olisi kesällä kivan näköinen...en sitten viitsinyt ehdottaa), letit ja hiuskiehkurat tuulessa lepattaen. Halusin ottaa kuvan mutta en oikein kehdannut. Söin muuten ihan mahtispitsan sellaisessa juutalaisravintolassa. Seinällä oli ilmoitus heprean opetuksesta. Se olisi jännää, voisin jutella Natalie Portmanin kanssa vegaaniruokavaliosta. No jooo-o, voisihan sitä enkuksikin mutta olisi mahtista aikuisten oikeasti osata hepreaa. Täytyy laittaa listalle heti toteemipaalun veiston jälkeen.
Höm, jotkut uteliaat sielut ovat kyselleet mun kämppiksistä. Noh, Sophie on ranskalainen kolmekymppinen taiteilija. Hän on herttainen mutta aika sisäänpäinkääntynyt. Ollaan usein mietitty ulos menoa yhdessä mutta meidän rytmi on aika erilainen. Mä olen ollut usein yökkärissä ja taputellut voidetta simmujen alle kun hän on koputtanut mun ovelle. Älkää kysykö mitä taidetta hän väsää, mä en ole viitsinyt kauheasti udella. Musta tuntuu ettei hän tee juuri mitään nyt. Mete on tämä turkkilainen arkkitehtuuriopiskelija. Hän lähti Turkkiin pari päivää sitten ja tulee takaisin syyskuussa. Tämä oli mulle, ja vuokraemännälle, aika yllätys. Mä vähän kyselin mitä sille huoneelle nyt tapahtuu kesän aikana. Todennäköisesti se on tyhjänä (Mete ei siis maksa vuokraa siitä!) ja hän tulee takaisin syksyllä ihan normaalisti. Mä olin aika ihmeissäni. Kuka vuokraemäntä nyt tuollaiseen suostuu? Noh Plum. Hänelle on näemmä aika tärkeää kuka täällä asuu ja miten kaikki tulevat toimeen keskenään. Mä olin ensimmäinen, jonka hän otti tapaamatta ensin. Olen kuulema osoittautunut todella luotettavaksi. Mutta ihme juttu juu. Mete oli kivan oloinen tyyppi, enimmäkseen hän oli koneella huoneessaan. Välillä tuli keittiöön heittämään pastan veteen. Aina kuului kauhea pälätys, oli Skypessä jonkun kanssa. Mutta olen ihan tyytyväinen sen suhteen, että olen kylpyhuoneen valtiatar! Mete nimittäin oli hyvin mies (mun laajalla kokemuksella miesten kanssa asumisesta päättelin näin), että hän ei siivonnut jälkiään kun oli ajanut partakarvat. Tai kylpyammeessa ajanut muun karvapeitteensä. Ja hänellä oli sitä mustaa karvaa aika paljon. Kivat kasat karvakasoja (oikein kekoja) odottivat mua aamulla ammeessa, ne piti aina sienellä hinkata irti. Saanko ison tyttömäiseen huudon tälle? Kiva tyyppi kuitenkin, mun olisi pitänyt ottaa tämä esille ellei hän olisi lähtenyt kotiseudulleen.
Meillä on aika eri aikatalulut täällä huushollissa. Mä olen ainoa, joka käy säännöllisesti töissä. Plum tekee käännöksiä ja auttaa kamujansa taiteellisten juttujen kanssa ja Sophie...tekee mitä tekee. Mites tässä näin kävi, että mä olen se professional girl. Metrossa katselen ympärilleni ja tajuan, että mä kuulun siihen porukkaan. Olen aikuinen. Että silleen.
Se Marais on kyllä jännä. Hyvin hieno ja posh. Homomiehiä, hienoja ladyjä ja juutalaisia sulassa sovussa. Siellä painelee ympäriinsä juutalaismiehiä mustissa asuissa (korallinvärinen tai mintunvihreä olisi kesällä kivan näköinen...en sitten viitsinyt ehdottaa), letit ja hiuskiehkurat tuulessa lepattaen. Halusin ottaa kuvan mutta en oikein kehdannut. Söin muuten ihan mahtispitsan sellaisessa juutalaisravintolassa. Seinällä oli ilmoitus heprean opetuksesta. Se olisi jännää, voisin jutella Natalie Portmanin kanssa vegaaniruokavaliosta. No jooo-o, voisihan sitä enkuksikin mutta olisi mahtista aikuisten oikeasti osata hepreaa. Täytyy laittaa listalle heti toteemipaalun veiston jälkeen.
Höm, jotkut uteliaat sielut ovat kyselleet mun kämppiksistä. Noh, Sophie on ranskalainen kolmekymppinen taiteilija. Hän on herttainen mutta aika sisäänpäinkääntynyt. Ollaan usein mietitty ulos menoa yhdessä mutta meidän rytmi on aika erilainen. Mä olen ollut usein yökkärissä ja taputellut voidetta simmujen alle kun hän on koputtanut mun ovelle. Älkää kysykö mitä taidetta hän väsää, mä en ole viitsinyt kauheasti udella. Musta tuntuu ettei hän tee juuri mitään nyt. Mete on tämä turkkilainen arkkitehtuuriopiskelija. Hän lähti Turkkiin pari päivää sitten ja tulee takaisin syyskuussa. Tämä oli mulle, ja vuokraemännälle, aika yllätys. Mä vähän kyselin mitä sille huoneelle nyt tapahtuu kesän aikana. Todennäköisesti se on tyhjänä (Mete ei siis maksa vuokraa siitä!) ja hän tulee takaisin syksyllä ihan normaalisti. Mä olin aika ihmeissäni. Kuka vuokraemäntä nyt tuollaiseen suostuu? Noh Plum. Hänelle on näemmä aika tärkeää kuka täällä asuu ja miten kaikki tulevat toimeen keskenään. Mä olin ensimmäinen, jonka hän otti tapaamatta ensin. Olen kuulema osoittautunut todella luotettavaksi. Mutta ihme juttu juu. Mete oli kivan oloinen tyyppi, enimmäkseen hän oli koneella huoneessaan. Välillä tuli keittiöön heittämään pastan veteen. Aina kuului kauhea pälätys, oli Skypessä jonkun kanssa. Mutta olen ihan tyytyväinen sen suhteen, että olen kylpyhuoneen valtiatar! Mete nimittäin oli hyvin mies (mun laajalla kokemuksella miesten kanssa asumisesta päättelin näin), että hän ei siivonnut jälkiään kun oli ajanut partakarvat. Tai kylpyammeessa ajanut muun karvapeitteensä. Ja hänellä oli sitä mustaa karvaa aika paljon. Kivat kasat karvakasoja (oikein kekoja) odottivat mua aamulla ammeessa, ne piti aina sienellä hinkata irti. Saanko ison tyttömäiseen huudon tälle? Kiva tyyppi kuitenkin, mun olisi pitänyt ottaa tämä esille ellei hän olisi lähtenyt kotiseudulleen.
Meillä on aika eri aikatalulut täällä huushollissa. Mä olen ainoa, joka käy säännöllisesti töissä. Plum tekee käännöksiä ja auttaa kamujansa taiteellisten juttujen kanssa ja Sophie...tekee mitä tekee. Mites tässä näin kävi, että mä olen se professional girl. Metrossa katselen ympärilleni ja tajuan, että mä kuulun siihen porukkaan. Olen aikuinen. Että silleen.
Jack Sparrow, I heart thee!
Kävin äsken katsomassa neljännen Pirates of the Caribbean-leffan. Ei ollut syvällinen ja monisyinen kuvaus aboriginaalien arjesta mutta ihan kivaa höttöä oli. Oikeastaan se leffahan oli aika huono mutta siinä oli ihana Jack Sparrow! Mä en ole koskaan fanittanut Johnny-poikaa kuten jotkut flikat mutta hänen hahmoa mä rakastan. Ja kuten kaikki peli-illoissa olleet tietävät, Johnny syö juustoa! Ehkäpä omistaa myös faaraokissan? (sisäpiiri-juttu, ei voi ymmärtää) Leffan kävin katsomassa valtavassa leffakompleksissa les Hallesissa, oli varmaan isoin missä Miss Maaria on käynyt. Ja siellä on leffat alkuperäiskielellä...iso plussa. Dubbaus on suuri synti.
Iltapäivän vietin mun ihanien suomalaistuttujen luona, jossa mut syötettiin pulleaksi ja onnelliseksi. Samalla suunniteltiin teatteri-iltoja ja ravintoloita. Kiva kiva. Me myös tavan takaa kirjoitellaan toisillemme ravintolavinkkejä post it-lappusille. Daddy must be so proud!
Ja mitäs muuta mä olen tehnyt (muuta kuin sotilastiedustelua kierrellen kauppoja ennen alennusmyyntejä!)...Mun porukat tulivat pikavisiitille perjantaina kun heillä oli pitkä välilasku lentokentällä! Menin kahden tunnin lounaalle ja höpisin kivoja. Sitten vanhemmat nappasivat laukkunsa ja lähtivät kentälle ja Suomeen. Musta tuntuu, että he pikkuisen pitävät musta. Tai en mä nyt tiedä...Plum kysyi, että josko mulle tuli kauhea ikävä heitä. No ei oikeastaan. Ihanaa oli heitä nähdä mutta olen täällä enää kaksi kuukautta, joten ei nyt hirveä haikuli tullut. Kohta kuitenkin halataan. BTW, myöhemmin perjantaina näin miehen kanapuvussa kadulla. Ei, en ollut juonut liikaa skumppaa. Jonkun elokuvan/sarjan/mainoksen kuvaukset olivat meneillään. Mies kanapuvussa juoksi polkkatukkaisen naisen perässä ja nainen huusi hänelle "häivy siitä" italiaksi. Myöhemmin illalla riensin tapaamaan Mariaa (fellow ranskanopiskelija, joka oli Pariisissa käymässä) baariin 13. osassa. Ilmaisia drinksujakin sain, najs! Ei ole hajuakaan kuka ne maksoi mutta hyvää oli. Pikaisen illallisen olin syönyt paikassa, joka on erikoistunut omeletteihin. Kaikki pyörii kananmunien ympärillä. Suomessa Munamies olisi varmaan rekrytoitu sinne osana mainoskamppanjaa!
Eilisen, eli lauantain, vietin enimmäkseen Marian kanssa käyskennellen ympäri kaupunkia ja poiketen kauppoihin. Ylä-Marais oli täynnä ihania putiikkeja ja sisustusliikkeitä. Poikettiin erääseen second hand-liikkeeseen, jossa oli ihanaa kamaa. Myös Kookain myymälä (stock) Rue Réaumurilla ihastutti. Eräs punainen (ylläri!) mekko oli ihqu. Illalla mentiin Marian ja hänen brittikaverinsa kanssa (+muu seurue) Bellevillen alueelle vietnamilaiseen ravintolaan. Tämä kyseinen alue Bellevilleä oli kiva, joten mun täytyy mennä sinne uudelleen (vältellen niitä katuja, joille menin viimeksi). Ravintola oli hirmu pieni ja kälynen. Joulukoristeita oli katossa. Kauhea tungos sinne oli (se, että paikassa oli vain tyyliin viisi pöytää voi vaikuttaa siihen) ja hinnat olivat todella matalat. Yritin tosissani syödä vaikka mitä mutta 11 euroa oli hinta. Pääruuan olisi voinut saada 3-6 eurolla. Tuli Hannan vietnamilaisilta mieleen useamman kerran.
On muuten semisti rasittavaa kun metrossa täytyy varoa katsekontaktia miehiin. Pari kertaa olen vilkaissut jotakuta ja kenties ehkä (perish the thought) hymyillyt. Se on ilmeisesti hikinen naimakutsu täällä. Nykyään katse on suunnattu maahan, seinään tai karttaan. Masentavaa.
Iltapäivän vietin mun ihanien suomalaistuttujen luona, jossa mut syötettiin pulleaksi ja onnelliseksi. Samalla suunniteltiin teatteri-iltoja ja ravintoloita. Kiva kiva. Me myös tavan takaa kirjoitellaan toisillemme ravintolavinkkejä post it-lappusille. Daddy must be so proud!
Ja mitäs muuta mä olen tehnyt (muuta kuin sotilastiedustelua kierrellen kauppoja ennen alennusmyyntejä!)...Mun porukat tulivat pikavisiitille perjantaina kun heillä oli pitkä välilasku lentokentällä! Menin kahden tunnin lounaalle ja höpisin kivoja. Sitten vanhemmat nappasivat laukkunsa ja lähtivät kentälle ja Suomeen. Musta tuntuu, että he pikkuisen pitävät musta. Tai en mä nyt tiedä...Plum kysyi, että josko mulle tuli kauhea ikävä heitä. No ei oikeastaan. Ihanaa oli heitä nähdä mutta olen täällä enää kaksi kuukautta, joten ei nyt hirveä haikuli tullut. Kohta kuitenkin halataan. BTW, myöhemmin perjantaina näin miehen kanapuvussa kadulla. Ei, en ollut juonut liikaa skumppaa. Jonkun elokuvan/sarjan/mainoksen kuvaukset olivat meneillään. Mies kanapuvussa juoksi polkkatukkaisen naisen perässä ja nainen huusi hänelle "häivy siitä" italiaksi. Myöhemmin illalla riensin tapaamaan Mariaa (fellow ranskanopiskelija, joka oli Pariisissa käymässä) baariin 13. osassa. Ilmaisia drinksujakin sain, najs! Ei ole hajuakaan kuka ne maksoi mutta hyvää oli. Pikaisen illallisen olin syönyt paikassa, joka on erikoistunut omeletteihin. Kaikki pyörii kananmunien ympärillä. Suomessa Munamies olisi varmaan rekrytoitu sinne osana mainoskamppanjaa!
Eilisen, eli lauantain, vietin enimmäkseen Marian kanssa käyskennellen ympäri kaupunkia ja poiketen kauppoihin. Ylä-Marais oli täynnä ihania putiikkeja ja sisustusliikkeitä. Poikettiin erääseen second hand-liikkeeseen, jossa oli ihanaa kamaa. Myös Kookain myymälä (stock) Rue Réaumurilla ihastutti. Eräs punainen (ylläri!) mekko oli ihqu. Illalla mentiin Marian ja hänen brittikaverinsa kanssa (+muu seurue) Bellevillen alueelle vietnamilaiseen ravintolaan. Tämä kyseinen alue Bellevilleä oli kiva, joten mun täytyy mennä sinne uudelleen (vältellen niitä katuja, joille menin viimeksi). Ravintola oli hirmu pieni ja kälynen. Joulukoristeita oli katossa. Kauhea tungos sinne oli (se, että paikassa oli vain tyyliin viisi pöytää voi vaikuttaa siihen) ja hinnat olivat todella matalat. Yritin tosissani syödä vaikka mitä mutta 11 euroa oli hinta. Pääruuan olisi voinut saada 3-6 eurolla. Tuli Hannan vietnamilaisilta mieleen useamman kerran.
On muuten semisti rasittavaa kun metrossa täytyy varoa katsekontaktia miehiin. Pari kertaa olen vilkaissut jotakuta ja kenties ehkä (perish the thought) hymyillyt. Se on ilmeisesti hikinen naimakutsu täällä. Nykyään katse on suunnattu maahan, seinään tai karttaan. Masentavaa.
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
Palkkapäivä on hyvä päivä
Tänään on 15. kesäkuuta ja tili on kauniin pehmustettu. Nautin tästä vielä pari päivää ja sitten mun pitää rikkoa illuusio ja nostaa 700 egeä käteistä (juu käteistä!) maksaakseni vuokran. Ymmärtääkseni swiftin ja bicin aikakautena Ranskassa tilisiirto olisi myös kivan vaivaton vaihtoehto. Mutta ei. Shekki (kirjoitetaanko se muuten noin vammaisesti?) on vielä käytössä täällä. Mä muistan kuinka muksuna ihastelin äidin shekkivihkoa, värit siinä olivat niin coolit. Vähän jo suurena talousnerona pyörittelin budjettia päässäni ja mietin kuinka monta mekkoa saa X summalla rahaa. Ihan kivasti, oli vastaus!
Töiden jälkeen ryntäsin yhteen kivaan kauppaan sovittelemaan mekkoja. Ne kaikkein ihanimman näköiset eivät sitten päällä olleetkaan niin ihquja. Kaula-aukko oli outo, helma liian lyhyt tai sekiristi laskeutui oudosti. Ne jotka rekissä ovat ihan mukiinmeneviä paljastuvat usein löydöiksi. Sovituskopissa vähän katselin peilikuvaani ja se ei ollut ihana kokemus se. Ranska saa mut paisumaan kuin pullataikina. Ja mitään ihanaa pullaa ei ole uunissa! Mä syytän ranskalaisia herkkuja, gotta have them. Enkä oikein halua kieltää itseltäni mitään kulinaarisia kokemuksia täällä. Sen sijaan olen päättänyt, että aamulla hotkitun croissantin sijaan syön jugurttia, en laita sokeria kahviin, lounaaksi yritän ottaa salaatin töissä ja en osta karkkia. Jospa saisin tämän horisontaalisen laajentumisen hidastumaan tällä. Viini ei lihota, eihän? Eeee-iiii tietenkään.
Sovittelusessiosta masentuneena kävelin Rue Montorguelia ja se katu onnistui piristämään pulleaa Maariaa. Se ja Rue Montmartre ovat todella ihania ja eloisia katuja mun liepeillä! Täynnä ravintoloita ja baareja. Mitä lihoamisesta huolestunut nainen tekee? No syö tietty. Kirjassani oli mainittu kiva ja halvahko italialisrafla Little Italy ja sinne hipsin suomalaisittain aivan liian aikaisin. Mut saa ristiinnaulita tästä lausunnosta mutta italialainen ruoka (tai siis eteläitalialainen pöperö) on parempaa kuin ranskalainen. No niin, huh, sanottu on. Ranskalaiset juustot ja jälkkärit taasen peittovat italialaiset kanssasisarensa. Juu, eivät Italiassa tykänneet tuosta mielipiteestä myöskään. Viinin suhteen valamiehistö vielä pohtii asiaa. Tarjoilija alkoi selittää mulle päivän annoksia ja se oli ihan kokonaan italiaksi se. Noh, ei se mua kauheasti haitannut. Aloimme sitten jutella italiaksi (tosin noin 50 % mun italiasta oli ranskaa mutta anywhoooo) ja tuli haikuli Sisiliaan. Hiilarit ovat Maarian mieleeen, Atkins oli ihan hullu!
Hui kauheta, nyt on taas torstai! Nämä viikot menevät aivan liian nopeasti mun makuun. Tänne voisi jäädä pidemmäksi aikaa, ei kolme kuukautta riitä mihinkään. Kenties ne voivat tehdä musta toimiston maskotin, eiks joo?
Töiden jälkeen ryntäsin yhteen kivaan kauppaan sovittelemaan mekkoja. Ne kaikkein ihanimman näköiset eivät sitten päällä olleetkaan niin ihquja. Kaula-aukko oli outo, helma liian lyhyt tai se
Sovittelusessiosta masentuneena kävelin Rue Montorguelia ja se katu onnistui piristämään pulleaa Maariaa. Se ja Rue Montmartre ovat todella ihania ja eloisia katuja mun liepeillä! Täynnä ravintoloita ja baareja. Mitä lihoamisesta huolestunut nainen tekee? No syö tietty. Kirjassani oli mainittu kiva ja halvahko italialisrafla Little Italy ja sinne hipsin suomalaisittain aivan liian aikaisin. Mut saa ristiinnaulita tästä lausunnosta mutta italialainen ruoka (tai siis eteläitalialainen pöperö) on parempaa kuin ranskalainen. No niin, huh, sanottu on. Ranskalaiset juustot ja jälkkärit taasen peittovat italialaiset kanssasisarensa. Juu, eivät Italiassa tykänneet tuosta mielipiteestä myöskään. Viinin suhteen valamiehistö vielä pohtii asiaa. Tarjoilija alkoi selittää mulle päivän annoksia ja se oli ihan kokonaan italiaksi se. Noh, ei se mua kauheasti haitannut. Aloimme sitten jutella italiaksi (tosin noin 50 % mun italiasta oli ranskaa mutta anywhoooo) ja tuli haikuli Sisiliaan. Hiilarit ovat Maarian mieleeen, Atkins oli ihan hullu!
Hui kauheta, nyt on taas torstai! Nämä viikot menevät aivan liian nopeasti mun makuun. Tänne voisi jäädä pidemmäksi aikaa, ei kolme kuukautta riitä mihinkään. Kenties ne voivat tehdä musta toimiston maskotin, eiks joo?
Vinsku ja baskiruokaa
Tepastelin pienen aikaa sitten kotiin 13. osasta, jossa olin Sini-Maarian (toisen harjoittelijan) kanssa baskiraflassa syömässä. Mentiin sinne vähän ennen seiskaa ja katsos vaan, pienen ajan kuluttua paikka oli ihan täynnä ja ihmisiä jonotti ulkona. Otin tonnikalaa baskilaisittain valmistettuna ja oli maittavaa (vaikka tonnikala oli vähän liian kypsää). Paikan suosituin annos tuntui olevan "salaatti" ja ymmärrän miksi. Siinä oli perunaa, kananmunaa, jonkunlaista sisäelintä (no tuosta en ole aivan varma), juustoa jne. Ruokaisa salaatti on vähättelyä. Lisäksi se tarjoiltiin sellaisesta isosta kulhosta, ihan raavas mieskin täyttyisi siitä. Sangriaa hörpimme ja ai ai kun oli raikasta. Ei sillä, että täällä kuuma olisi. Noin puolitoista viikkoa on ollut aika synkkää, sateista ja viileää. Suomessa on ollut vähän erilainen sääilmiö kuuleman mukaan. Maaria ei valita, olo on nätimpi kun otsis ei ole liimaantuneena ihoon ja kainalossa ei ole hikilaikkuja. Töissä on ollut mukavaa kuten aikaisemminkin. Ne ihmiset ovat kyllä aivan mahtavia! Työ ei ole lainkaan helppoa mutta äärimmäisen mielenkiintoista se on kyllä. Ja mua kannustetaan kauheasti. Arvostan myös, ettei ylitöitä oikeastaan ole. Jos jotakin sellaista tulee, voin ottaa vapaata jokin toinen päivä. Täällä on niin hirmuisesti tekemistä ja näkemistä, että on mukava ettei toimistolla tarvitse istua iltaa myöten. Täytyy muuten sanoa, että ymmärrän yhä paremmin iskän tarvetta olla ihan rauhassa työpäivän jälkeen. Jos joku kröhöm...
Taas tänään ihastelin metrossa hyvin pukeutuneita ranskalaismiehiä. Olen vakuuttunut, että heillä on jonkinlainen charm/chic-geeni. Vaikka mies ei olisi hyvännäköinen, on hänessä silti jotakin. Vincent Cassel on hyvä esimerkki tästä. Miehellä on silmäpussit ja vallaton tukka mutta voih voih, mies on
ku-uuuuma. Ranskalaisnaiset osaavat myös näyttää kauniilta vähällä vaivalla (tai niin he haluavat, että me uskomme). Murrettuja sävyjä, punaa sipaistu huulille ja sellainen ruskea tukka (jolle ei ole varmana ikinä tehty mitään) pikkaisen laineilla. Ja niin...korkkarit. Mä en ymmärrä miten he pystyvät niin elegantisti sipsuttelemaan metroaseman portaita alas ja ylös. Mä vaihdan baltsuihin jo 1,5 tunnin jälkeen. Mukavuus ennen kaikkea, eikös niin? Äh, en mä pääse eroon mun suomalaisuudesta!
sunnuntai 12. kesäkuuta 2011
Kynnet kuin Barbiella
Kävin perjantaina kynsibaarissa, jossa kynteni lakattiin sellaisella oikein kuvottavan hattaramaisella pinkillä. Kesällä saa katsos vähän hupsutella! OPI:n tuotteita käytettiin ja ensi kerralla väriksi valikoituu kenties mintunvihreä?! Hinta oli 5 egeä, joten tuollainen hemmottelu on ihan mahdollista taas lähitulevaisuudessa. Ravintolaksi valikoitui Au Pied de Fouet, jossa söin ihanaa lentokalaa (?) ja mainiota tart tatin-piirakkaa. Sinne uusiks! Pöytäseurueena toimi amerikkalais-ranskalainen seurue, sillä paikka oli hyvin pieni ja usein yksin syövänä olen ongelmallinen ravintoloitsijoille. Muitten seuraan vaan! Mikäs siinä. Rue Babylonilla on myös ihana La Pagode, jossa näin iranialaisen elokuvan Une Séparation. Räiskintää ja kiivastahtista toimintaa siinä ei ollut mutta tunnetta ja laatua sitäkin enemmän. Tuossa ympäristössä jopa Crossroads-leffa tuntuisi syvälliseltä kokemukselta!
Eilen olin koko päivän eräissä pippaloissa juttelemassa kiehtovien ihmisten kanssa, juomassa samppanjaa (kuohuviiniä ei oikein juoda missään!) ja mussuttaen mainioita pöperöitä. Ennen kekkereitä ehdin sovittelemaan pikaisesti mekkoja ja voih voih, minulla on vaikeita päätöksiä edessä! Rajallinen budjetti ja valtava määrä ihania vaatteita, jotka odottavat hakijaa. Elämä on valintoja, kaipa se iskä oli oikeassa. Syödäkin pitäisi (tai kenties ei jos vatsakumpua katselee).
Tänään menin aamupalalle suurlähetystön harkkarin kanssa ja oli oikein mukava päivä! Tutustuttiin Montmartreen ja Maraisin kaupunginosaan (löytyi lisää ihania vaatteita, surprise surprise) ja käytiin vetämässä hampparit nassuun amerikkalaisessa dinerissa. Kyllä voittaa Kertun hampparit, sen voin sanoa. Viereisessä pöydässä syötiin amerikkalaisia pannukakkua ja kuola alkoi valua. Mutta paha olo siitä olisi tullut, joten en ottanut historiallisesti ollenkaan jälkkäriä.
Nyt katsomaan josko pyykkikone on tehnyt duuninsa. Kiva homma sateisena päivänä.
Eilen olin koko päivän eräissä pippaloissa juttelemassa kiehtovien ihmisten kanssa, juomassa samppanjaa (kuohuviiniä ei oikein juoda missään!) ja mussuttaen mainioita pöperöitä. Ennen kekkereitä ehdin sovittelemaan pikaisesti mekkoja ja voih voih, minulla on vaikeita päätöksiä edessä! Rajallinen budjetti ja valtava määrä ihania vaatteita, jotka odottavat hakijaa. Elämä on valintoja, kaipa se iskä oli oikeassa. Syödäkin pitäisi (tai kenties ei jos vatsakumpua katselee).
Tänään menin aamupalalle suurlähetystön harkkarin kanssa ja oli oikein mukava päivä! Tutustuttiin Montmartreen ja Maraisin kaupunginosaan (löytyi lisää ihania vaatteita, surprise surprise) ja käytiin vetämässä hampparit nassuun amerikkalaisessa dinerissa. Kyllä voittaa Kertun hampparit, sen voin sanoa. Viereisessä pöydässä syötiin amerikkalaisia pannukakkua ja kuola alkoi valua. Mutta paha olo siitä olisi tullut, joten en ottanut historiallisesti ollenkaan jälkkäriä.
Nyt katsomaan josko pyykkikone on tehnyt duuninsa. Kiva homma sateisena päivänä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)