Viikonloppureissu ja itkukohtaus metsässä

Tulin juuri ovesta sisälle. Ranskassa on parlamenttivaalit, joten lehden toimituksessa paiskitaan töitä. Kello on 01:00 maanantaiaamulla. Onneksi sain ilmaisen voileivän ja Sprite-tölkin. Olen voittaja!



Torstaina olin ns. hengellisellä vaelluksella työn puolesta. Näpyttelin illan vaalihuuman aikana kokemuksiani ja aistimuksiani tekstiksi tietokoneen näytölle. Vaelluksen aikana oli yksi vähän vaikeampi kohta, jossa piti  kiivetä pienen matkaa kallionseinämää. Se oli sateen jäljiltä aika märkä ja minä en millään saanut tukevaa otetta mistään. Siinä seison polvet tutisten ja katselin vuoroin alas, vuoroin ylös. Sain itkukohtauksen, kun olin aivan varma, että tipun ja lyön pääni. Professional. Minulla oli samat tuntemukset sukellusta kokeillessa ja ennen kun minut työnnettiin lentokoneesta (köytettynä mieheen, joka halusi hypätä). Innostus muuttuu kuristavaksi ja musertavaksi peloksi. Huomaan ajattelevani, että "tämä on luonnotonta, kuolen pian". En mahda itselleni mitään, kyyneleet alkavat valua poskia pitkin. No, kenties kauheampiakin asioita löytyy maailmasta?

Päivän aikana satoi, olin kuin uitettu koira. Nyt vaatteet juuri haisevat juuri siltä-märältä labradorinnoutajalta. Olen yrittänyt käydä hakemassa Crousin vastaanottotiskiltä lanttia pesukoneeseen, mutta joku on innokas pyykkääjä ja ne ovat aina loppu. Kohta dumppaan lemuavat vaatteet lavuaariin ja alan senegalailaismamman tavoin veivaamaan niitä. Tai kun minä ole kyseessä, enemmänkin vähän paijailen niitä.

Viikonlopuksi lähdin Saint-Pierreen. Pakkasin kamat kasaan myöhään aamupäivällä ja kipitin linja-autoasemalle. Paikan päällä huomasin, että pakkaamiseni jätti toivomisen varaa: pyyhe, hammasharja, hammastahna ja kasvoputsari unohtuivat. Kuivasin itseni suihkun jälkeen silkkiaamutakilla ja pesin naaman samppoolla.

Saint-Pierre on kiva paikka, keskustassa on ranta ja keskusta on huomattavasti Saint-Denisiä eloisampi. Jos menen Saint-Denisin keskustaan kuuden jälkeen illalla on se aivan kuollut. Sen sijaan Réunionilla ihmiset ovat perinteisesti olleet hyvin aamuvirkkuja, monet paikat aukeavat aikaisin. Esimerkiksi kaupungin linja-autoyrityksen myyntipisteet aukeavat klo 07:30. Asuntolan lähellä oleva kahvila-baari aukeaa kuuden-seitsemän välillä aamulla. Hulluja nämä ihmiset! Mutta Saint-Pierressä tapahtuu myös iltaisin.

Menin Saint-Pierressä tuttavan kutsumana taidenäyttelyn avajaisiin. Olin jatkuvasti napsimassa leivonnaisia (Miksi kukaan muu ei syönyt niitä?), kiertelin katselemassa teoksia siristellen silmiä ja käännellen päätä ja juttelin taiteilijoiden kanssa. Illan päätteksi istuimme näyttelytilan lattialla ja joimme olutta. Jatkoimme le Tamponin kaupunkiin taiteilijaresidenssin avajaisiin. Siellä oli groovy DJ, ruokaa ja juomaa. Olen muuten niin daiju, että oli maksamassa boolilasillisestani. Juu, ei tarvinnut. Kiersin tilan ympäri neljä kertaa, sillä koin että minun pitää kompensoida perusmössömäisyyttäni jotenkin. Kaikki olivat luovia ja hassuja Taiteilijoita, ja minä vain peruspirkko. Onneksi minulla on salainen ase: suomalaisuus. Se antaa minulle tietyn eksoottisen viban. Girlsin Hannaa (muokaten) lainatakseni: "You come from Finland, that makes you naturally interesting."



Ei pelkkä paratiisi



Flipperistä hindujuhlallisuuksiin

Maaria ilmoittautuu palvelukseen. Flipperin (ja sen kolmenkymmenen kamun) osoittelu merillä ja hindujuhlallisuuksiin osallistuminen on vienyt mehut. Ja niin, olen minä (hivenen) ällöttävää automaattikahviakin juonut toimituksessa.

Töissä olen ollut mukana tekemässä haastatteluita ("Miksi minun varjollani on kellomekko?", miettii varmaan moni lehden toimittaja) ja olen istunut näppiksen ääressä. Välillä olen ostanut perusmättöä viereisestä snack baarista (snack ja snacking ovat varmaan yleisimmät kyltit katukuvassa)-kalaa jollakin kastikkeella, papuja, tulista soosia ja tietenkin....riisiä. Olen kuullut lukemattomien ulkomaalaisten manaavan Réunionin riisimaniaa. Riisiä syödään aina. Pienen ajan kuluttua pasta, perunat ja couscous houkuttelevat unissakin. Itse olen ollut täällä niin lyhyen aikaa, että riisi ei vielä tule korvista ulos, mutta kyllä se välillä kyllästyttää. Aika ajoin menen jonkun kollegan kanssa läheiseen raflaan syömään oikein kunnolla. Tämä on kuitenkin Ranska, joten ruoka ei ole mikään lyhyt tankkaushetki. Lounaalla saa rauhassa viipyä. Ellei sitten työtehtävät paina liikaa päälle ja silloin toimittaja voi murustella leipää päätteensä päälle.

Töistä vielä sen verran, että nostan todellakin hattua toimittajille. Tänään lähdin töistä puoli kasin aikoihin ja olin taas kerran ensimmäisten joukossa. Siellä he naputtelevat, selaavat muistiinpanojaan, keskustelevat muiden kanssa parannusehdotuksista tai tekevat puhelinhaastatteluja. Ei ole ollenkaan tavatonta, että kun minä vedän takkia niskaan klo 18-20 (jolloin vatsakin alkaa kurnia), joku toimittajista palaa juttukeikalta ja alkaa kirjoittaa juttuaan. Heillä ei ainakaan ole ongelmia liiallisen vapaa-ajan kanssa. "Menisinkö tänä iltana entisöintikurssille vai kynsihoitoon?" Not.

Ja sitten vapaalle. Työkaverini kutsui minut mukaan hindujuhlallisuuksiin viime sunnuntaina. Usein ihastelen Réunionilla Tamoul-hindujen värikkäitä temppeleitä. Ihan kuin joku olisi päättänyt maalata rakennukset hattaraväreillä. Ihanaa. Aika ajoin Réunionilla tämä ryhmä järjestetää kauniita uskonnollisia kulkueita ja kävelee hiilillä. Eli ihan samanlaista touhua kuin ev.lut.kirkon jumalanpalveluksissa. Sunnuntaina Saint-Paulissa oli kunnon Tamoul-pippalot. Ihmiset pukeutuivat vaaleanpunaiseen, riisuivat kengät ja lävistivät ihonsa metallilla. Minä olin menossa mukana, paitsi siinä kivuliaassa osassa. Täytyy myöntää, että en ole ikinä nähnyt mitään tuollaista. Talsin asfalttitiellä kulkueen mukana (ja väistelin liekkejä) ilman haisulikenkiä pari tuntia. Toljotin, räpsin kuvia ja yritin olla tönimättä kanssamarssijoita. Lopulta saavuimme temppeliin. Olin ollut kasvisdietillä pari päivää, jotta minäkin saisin astua sisälle temppelialueelle.Moni sanoi minulle, että "Voit sinä mussuttaa lihapullia...ei kukaan saa koskaan tietää". No ei niin, mutta se olisi tuntunut väärältä, joten söin kasviksia ja juustoa pari hassua päivää. Papukaijamerkki, kun nykyajan ihminen osaa olla pari päivää syömättä lihaa. Surullista, mutta totta.

Kävin myös vilkaisemassa Flipperin vointia. Olimme lapsuudessani niin läheisiä. Menin marokkolaisen Hananin ja ranskalaisen Julien kanssa Saint-Gillesiin katsomaan, josko delfiinit olisivat liikkeellä. Ja nehän olivat. Olin varautunut siihen, että emme näkisi mitään merinisäkkäitä, mutta onneksi olin väärässä. Paattimatka kesti kaksi tuntia ja siihen kuului aamupala ja cocktail. Siinä cocktailissa oli rommin lisäksi mehua, joten kai se sopi siten aamupäivään. Me thinks. Pian lähdön jälkeen ihmiset alkoivat osoitella oikealle päin ja pöytien yli hypittiin kamera kaulassa killuen. Delfiinit olivat leikkisällä päällä ja niitä oli paljon. Yhdessä vaiheessa niitä oli vasemmalla, oikealla, takana ja edessä. Se oli kaunista. Pakostakin mietin sitä kamalaa dokumenttia delfiinien lahtauksesta Japanissa. "Miten joku voi?", pohdin kun delfiinit hyppivät ja pomppivat edessäni.

Maarian kuulumiset

Olen huono hönö(hömppä)bloggari, taas ehti kulua melkein kaksi viikkoa ilman päivityksen päivitystä. Onneksi en saa tästä palkkaa (ja sori äiti). Puolustuksekseni voin sanoa, että olin viime viikolla lomalla ja kiersin saarta laukku kivuliaasti olkapäällä roikkuen. Näin kaikenlaista suloista, kuten nyrkin kokoisia hämiksiä. Hui.

Pieniä alttareita löytyy vaelluspolkujen varrelta

Uskonnosta puheen ollen, hipsin eilen aamulla tuomioistuimeen seuraamaan jättimäistä Juliano Verbard-juttua. Eikö nimi sano mitään? Juu, en minäkään ollut kuullut siitä mitään aikaisemmin. Juliano Verbard on paikallisen lahkon perustaja ja guru. Hän väitti, että Neitsyt Maria ilmestyi hänelle ja hän kokosi ympärillensä kiihkeän seuraajajoukon. Lahkon aktiviteetteihin kuului kaikkea mukavaa, kuten alaikäisten sieppaukset ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Tästä toiminnasta (ja vankeustuomion langettamisesta) on aikaa, nyt tuomioistuin on käsitellyt tapahtumaketjua, joka muistuttaa Hollywood-leffaa. Hulluinta on, että tämä kaikki on oikeasti tapahtunut pienellä pläntillä vulkaanista massaa. Siis, joukko Verbardin kannattajia kaappasi helikopterin (kuljettanineen päivineen)ja hurautti hakemaan Julianon ja hänen pari lahkokamuansa vankilasta. He onnistuivat piileskelemään poliisilta pienen aikaa ennen kiinni jäämistään. Oikean elämän Pako. Aika jännää oli seurata tapauksen käsittelyä oikeussalissa. Pari muutakin oikeudenkäyntiä olen täällä nähnyt. Sanotaanko vaikka, että täällä oikeudenkäynnit ovat vähän kiihkeämpiä ja tunteellisempia tapauksia kuin koti-Suomessa.       

 Olen myös samoillut metsässä ja ollut yhtä Äiti Luonnon kanssa. No enpäs oikeastaan, tuo oli aika paksua scheissea. Olen kyllä astunut vaelluspoluille vaelluskengissäni ja puuskuttanut punaisena teräspappojen pyyhältäessä ohi. Valitsin ensimmäiseksi vaellukseksi 6,5 tunnin hikoilusession ylämäkien ja mudan valtakunnassa. Olisin kenties voinut aloittaa vaikka kävelyretkellä läheiseen leipomoon. "Et sitten voinut kiertää sitä?", kysyi majataloni isäntä kun hän näki mutavellissä uitetut vaelluskenkäni. Olen todella ylpeä itsestäni-minunlaiseni cityihminen jaksoi tarpoa koko päivän. Maisemat olivat kyllä aivan mahtavat. Tosin vaeltaminen voi olla täällä aika turhauttavaa puuhaa. Voit kävellä usean tunnin ja sitten saavut viimeinkin sille kuuluisalle näköalapaikalle ja...et näe yhtään mitään. Usvavaippa peittää kaiken.   

Onko kukaan muu koukussa tähän?

Kulttuurihirmu Saint-Leussa

Niin siinä sitten kävi, että minä lähdin eilen Saint-Leun kaupunkiin esittävän taiteen festareille. Päätöksen tein edellisenä iltana kun sain kun sainkin itselleni vuodepaikan hostellista. Minua varoiteltiin töissä, että "Siellä on sitten tosi paljon väkeä". Okei.

Käyskentelin rannalla ja kävin katsomassa ilmaisia esityksiä. Esittävää taidetta oli akrobatiasta villeihin rumpurytmeihin. Pidin niistä kaikista. Kaupungin pääkatu toimi estraadina, parinkymmenen metrin välein oli jotakin kivaa. Mukavaa oli, että osa esiintyjistä oli kovia ammattilaisia kun taas osa oli amatöörejä. Söin kirpeää omenalakua ja ihastelin. Tunnelma muistutti jatseja, kadulla oli kunnon groove. Seurasin myös kaupungin edustalla laineilla ratsastavia surffareita. "Pitäisikö minunkin yrittää?", mietin.

Hostellissani majaili surffareiden oloisia tyyppejä. (Saint-Leu on surffipoitsujen ja riippuliitäjien suosiossa. Pieni sivuhuomio: Surffipojat eivät käytä yöpukua makuusalissa.) Riippuliitoa harkitsen täällä vakavasti, sitä kautta maisemia voisi ihastella yläilmoista. Tällä pikareissulla minulle riitti kuitenkin herkkupöperöt rannalla. Minusta on kai tullut aikuinen, sillä minua ei haitannut hedelmäliha ananascocktailissa, eikä raaka kala ruoka-annoksessani. Kulinaristinen suurvoitto.  






Sen perusteella, mitä olen näiden kahden ensimmäisen viikon aikana nähnyt, sanoisin että suurin osa Réunionin kaupungeista ei ole häkellyttävän kauniita. Toivoin, että kaupunkien kadut olisivat täynnä ihastuttavan ränsistyneitä, yksityiskohtaisesti koristeltuja ja värikkäitä puutaloja. Eivät ole. Tai no, kyllä täällä on myös äärimmäisen kauniita rakennuksia, jotka on entisöity suurella rakkaudella ja huolella. Ne ovat kuitenkin vähemmistössä. Sitten on myös ihan vain ränsistyneitä rakennuksia (jotka ovat usein kylläkin värikkäitä, tai ovat sitä kenties joskus olleet). Suurin osa edustaa modernimpaa ilmettä, Turun tauti levisi siis tännekin asti. Onneksi väriä ei ole sentään säästelty. Ja jos totta puhutaan, huojuvat palmut ja iloiset tervehdykset kadulla antavat paljon anteeksi.

Köröttelin äsken kotiin Saint-Denisiin. Klap klap, niin bussi pysähtyi. Senegalissa kolikolla kopautettiin bussiin kattoon tai seinään, niin kuski pysäytti bussin. Täällä matkustaja taputtaa jos haluaa jäädä seuraavalla pysäkillä. Täytyy joskus yrittää tätä Suomessa. Satakunnan Liikenteen sedällä voisi olla ihmettelemistä.

 

 

Varkaan jäljillä

                        Luksushuoneeni. Kaksi viikkoa jo mennyt ja en ole saanut lakanoita (tai tyynyä) ostettua.

"Kylppäri". Tai siis vaatekaappi, johon on ängetty lavuaari.

Ostin viime perjantaina herkkuja kaupasta. Silkinpehmeää luonnonjugurttia, ananasmehua, leikkelettä ja réunionilaista juustoa tarttui mukaan. Oi oi. Laitoin ne huolellisesti Ratsula-pussiin ja yhteisen keittiön jääkaappiin. Parin päivän päästä menin hakemaan juustoa ja jugurttia jääkaapista. Katsos kummaa, noin kuusi jugurttipurkkia oli hävinnyt pussista. Harmitti. No, itkin asiasta vähän ihmisille (myös naamakirjassa) ja ostin seuraavalla kauppareissulla mangojugurttia aamupalaksi ja ängin pussiin piiloon. Kaksi päivää sitten menin jääkaapille ja koko pussi oli kadonnut. Tai nyt huijasin, tyhjä juustonalusta ja leikkelepakkaus oli jätetty rauhaan. Päättelen tästä (epäkorrektisti), että voro on joko A) kasvissyöjä tai B) muslimi. Tai outo koska kuka nyt ei pidä meetvurstista? Onneksi olin ehtinyt syömään vuohenjuuston, brien varas tosin nappasi. Mun juustoon ei kosketa prkl!

Mieleeni on tullut synkkinä hetkinä, että voisin sekoittaa laksatiivista ainetta jugurttiin ja laittaa sen jääkaappiin. No, jospa en kuitenkaan. Se olisi tuhmaa. Kerroin Véroniquelle tapahtuneesta. Hän sanoi, että varkaalla oli varmasti nälkä ja hän on köyhä. No kyllä, näin minäkin olen yrittänyt ajatella. Mutta ei se tätä oikeuta. Voin myös kuvitella, että jokin poikaporukka menee keittöön katsomaan "jos siellä sattuisi olemaan sitä maukasta luomujugurttia". Olen päättänyt ratkaista ongelman niin, että laitan jääkaappiin mahdollisimman vähän ruokaa. Onneksi sentään viini säästyi, lämmin roséviini voittaa aina pöllityn roséviinin.

Ensi viikolla minulla on loma. Minun pitäisi vielä keksiä, mitä haluan tehdä. Menen varmaan johonkin pieneen majataloon, luen kirjaa pihalla ja syön passionhedelmiä.



Tai rantakin käy.

Humppalullaharjoittelijan päiväkirjat

Mun elämä on niin rankkaa. Tänään luin opaskirjaa näissä maisemissa. Mä en kestä.




On mun elämä täällä välillä vähän raskasta. Eikun ihan aikuisten oikeesti. Aloitin nimittäin töissä keskiviikkona. Arvatkaa jännittikö. Ihan turhaan, sillä mun Véronique, minun ohjaajani, on maailman rennoin ja mukavin ihminen. Mun työpäiviin kuuluu Véroniquen haamuna toimiminen, toimituksen arjen seuraaminen ja pienimuotoinen näppäimistön hakkaaminen. Seuraan Véroniquen haastatteluita (yritän myös tehdä omia muistiinpanoja, jotta läsnäoloni vaikuttaisi järkevältä) ja kirjoitan hänelle pienimuotoisia käännöksiä/raportteja. Eilen annoin hänelle ensimmäisen tiivistelmän aineenopettajien ja luokanopettajien opettajaharjoittelusta Suomessa.Varsinkin reportaaseja on ollut mielenkiintoista seurata, olemme menneet kouluihin, eri laitoksiin ja tapahtumiin haastattelemaan ihmisiä ja seuraamaan ajankohtaisia aiheita. Näen äärimmäisen mielenkiintoisia paikkoja, tapaan kiehtovia tyyppejä ja opin koulutusmaailmasta. Aika ainutkertaista.

Véronique siis vastaa koulutusasioista lehdessä, ellei se ole tullut selväksi jo annetuista vihjeistä (ja olen tainnut siitä höpöttääkin aikaisemmin).Välillä hän haluaa tietää lisää jostakin tietystä aiheesta, kuten esimerkiksi juuri opettajakoulutuksesta Suomessa ja minä pääsen tutkimushommiin. Haen ylimakeaa automaattikahvia, huokailen äänekkäästi kun yritän löytää sujuvan ja oikeaoppisen käännöksen sanalle nimikko-oppilas ja lueskelen yliopistojen opinto-oppaita. Jossakin vaiheessa Véro lukee laatimani materiaalin läpi, korjaa kielioppivirheet ja sen sellaiset, käy sen minun kanssani läpi ja kenties käyttää sitä jossakin vaiheessa. Hän sanoi, että harjoittelun tarkoituksena on ranskan kielen parissa pakertaminen. Toimittajanhommissa olen enemmänkin hänen varjonsa. En tiedä hyötyykö hän tai lehti minun harjoittelustani kauhean paljon, mutta minä ainakin saan tästä paljon irti.

Ai missä on se raskas osa? No, työpäivät ovat aika pitkiä. Olen mennyt töihin ysiksi ja hipsinyt kotia kohti klo 19-21:15 välisenä aikana. Olen aina ollut ensimmäisten joukossa laittamassa takkia niskaan. Suurin osa toimittajista tekee ihan hirvittävän pitkiä päiviä, mutta tietenkin välillä on hiljaisempia jaksoja uutisrintamalla ja he voivat huilia. Väsy on ollut aika kauhea kun olen puolen tunnin kävelylenkin jälkeen astunut asuntolan ovesta sisälle. Mutta no worries, minulla on humppalullaharjoittelijana lupa mennä kotiin silloin kun haluan. (Mutta viideltä en kehtaa mennä kotiin) Muutenkin voin aika vapaasti tehdä mitä haluan. Jos esimerkiksi haluan ottaa vapaapäivän ja mennä kuuntelemaan runonlausuntaa rannalle, voin sen tehdä. Kunhan se on ranskaksi. 
 
Viikonloput on varattu levolle, dataamiselle (jota surkea netti rajoittaa), saaren tutkimiselle ja tulevien matkojen suunnittelulle. Tai no, huomenna menen töihin seuraamaan presidentinvaalien toista kierrosta. Siellä saa ilmaisen voileivän. Kuka nyt sellaisesta kieltäytyisi?

Tätä olen kuunnellut viime aikoina. Tuomas voi olla klikkaamatta ettei tarvitse tunkea mitään korvakäytäviin.



Päivä paratiisissa

St-Denis

Menin tänä aamuna läheisille markkoinoille. Toljotin innoissani värikkäitä ja eksoottisia hedelmiä. Monen kohdalla mietin, että "Miten ihmeessä tuota muka syödään?". Pari herttaista myyjää antoi minulle maistiaisia. Kotiin asuntolaan suuntasin kassi pulleana ja lompakko suhteellisen paksuna. Läjä vitamiinipommeja köyhdytti kuuden euron verran. Ainakin Sydänliitto ja Martat ovat tyytyväisiä. Ja äiti tietysti.

Saavuin Réunionin saarelle viime keskiviikkona. Reissu oli alkanut jo tiistai-aamuna ennen viittä kun kömmin ylös sängystä Tuomaksen palatsissa Helsingissä. Saita kun olen, nappasin itselleni halvat liput. Tämä tarkoittaa myös useaa vaihtoa. Onneksi ulkoisella muistillani on monen monta elokuvaa (Anteeksi kanssamatkustajat jos pelästyitte kyyneliäni. We Bought a Zoo on todella ihku! Ja siinä on eläimiä). Lisäksi Trendi-lehti, Time magazine ja Stephen Fry pitivät minulle seuraa pitkän päivän aikana. Helsingistä koukkasin Frankfurtin kautta Pariisiin CDG:n lentokentälle (home sweet home) ja hyppäsin bussiin Orlyn suuntaan. Corsair Flyn kone Réunionin saarta kohti lähti klo 21:20. Join valkoviiniä, poltin näppini syödessäni kala-ateriaa (niin käy aina) ja kapaloin itseni viltin sisään. Helmin tekemät villasukat jalassa nukahdin juuri kun olin päättänyt alkaa katsoa viimeistä Mission Impossible-leffaa. Aamulla kone laskeutui Roland Garros-lentokentälle ja niskaa särki. Trooppinen kosteus ja lämpö ympäröi väsyneen reissunaisen. Pilvet peittivät saaren vehreät vuoret ja palmut huojuivat tuulessa. Tuntui epätodelliselta seistä siinä.



Maarian asuntolahan se siellä!



Kotikatu

Huoneeni asuntolassa on yksinkertaisuudessaan toimiva. Liiskaantunut torakka toivotti minut tervetulleeksi keskiviikkona. Sen kamut eivät olleet hakeneet sitä. Eikö torakoiden kuulu hakea kuollut kaveri pois? Lavuaarin ympärillä on kaikenlaista roinaa, mitä 25-vuotiaan naisen elämään kuuluu. Välttämättömyydet kuten heleyttävä voide, Lancômen peiteaine ja aurinkorasva. Käytävän varrella on vessa, suihku (lämmintä vettä, score!) ja yhteiskeittiö (jonka jääkaapista voi hävitä herkut). Avoimesta ikkunasta kuuluu opiskelijoiden rupattelua ja lempeä trooppinen tuuli. Meri pilkottaa joka paikassa. Kyllä minä voin täällä kolme kuukautta asua.